Faster! Harder! Scooter!

Ostinpa sitten skootterin. Punaisen ja kauniin. Haaveissani huristelin eloveenakiharat hulmuten kesäillassa pitkin kaupungin katuja ja kylänraitteja. Liivimiehet katselisivat kateellisina, kun hiekka pöllyten ohittaisin heidät ja heidän säälittävät menopelinsä, ja häikäisisin kaikki ajotaidoillani. "Katso äiti! Ilman käsiä!" Ah, kuinka auvoista kaikki onkaan! ...kunnes todellisuus palasi kuvioihin.

Siinä se nyt seisoi edessäni, kiiltävänä ja kutsuvana, odottaen ensimmäistä liikettäni, odottaen lupaa ulvottaa moottoriaan ja niellä asfalttia, kiitää kohti auringonlaskua kanssani. Mutta minä olin liian kiireinen lukiessani ohjekirjaa.  En nimittäin osannut käynnistää sitä.. Ja se nyt kuitenkin on aika oleellinen osa skootterointia.

Oitis tämän pienen vajeen skootteritietämyksessäni täytettyäni, istahdin ylväänä ja viehkona ratsuni selkään, otin suunnan länteen ja huristelin menemään. Tai ehkä kyräillen katselin tuota vempelettä, joka hohti auringossa kuin Helvetin tuli. Haparoivin askelin lähestyin sitä, varovasti lysähdin istumaan, ja silmät lautasina tuijotin eteeni. En ollut koskaan ollut näin lähellä mitään päristintä. Enkä siis ikinä ollut sellaisella ajanut. Olin kyllä nähnyt kuinka Isot Tytöt niillä kulkivat, mutta itse en ollut tohtinut edes ajatella. Ja nyt istuin sellaisen selässä. Hengittelin muutaman kerran ja valoin itseeni uskoa. Mieleeni tupsahti suuren filosofi Clarksoniuksen (300-luku eaa.) lauseenparsi "Kuinka vaikeaa se voi muka olla?" ja annoin hanaa. Sitä hanaa täytyi kuitenkin antaa vielä hiiiukan enemmän, jotta sain skootterin jopa liikkeelle.

Ensimmäiset kilometrit kuljinkin alle kahtakymppiä syrjäisillä pihateillä, mutta piakkoin olin jo valmis oikealle neitsytmatkalleni. Muutama kilometri Ihan Oikeita teitä pitkin äidin luo kahville oli oikein passeli köröttelymatka. Hymyillen rinta rottingilla lähdin reissuun. Ja heti alkuun huomasin, ettei kannattanutkaan hymyillä. Koppakuoriaisen kappaleita hampaankolossa ei ole yleisesti mielletty viehättäviksi. Eikä kyllä hymyilyttänytkään, sillä liivimiehet eivät jääneetkään jälkeen. Tässä kohtaa huomasin myös suunnattoman haitan kaasukahvan sijoittumisesta oikealle puolelle: Osasin ajaa yhdellä kädellä, mutta ainoastaan jos se oli vasen. En siis pystynyt näyttämään noille Mc HarriTaavisille kansainvälisestikin tunnettua tervehdystä. (Myöhemmin kompensoin tätä näyttämällä typerille kuskeille kieltä. Siitäs saavat!)

Olin jo melkein perillä, kun eteeni tuli tietyömaa. Liikenneympyrän liikenteenjakajiin oltiin latomassa kiveystä, ja minä nohevana plikkana tietenkin hymyilin työmiehille. Ajoin ympyrään, kaarsin, ja laitoin vilkun päälle kurvatakseni pois. *TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT* Naamani helahti helakan punaiseksi, vähintään yhtä leiskuvaksi kuin menopelinikin oli. Sormeni oli erehtynyt nappulasta, ja vilkun sijasta painoinkin torvea! Käteni ei sen sijaan erehtynyt kaasukahvasta, vaan niska nytkähtäen sivuilleni vilkuilematta lähdin kiitämään niin lujaa kuin suinkin vain pääsin.

Yllättäen kahvitus hieman venyikin, ja lähdin kotiin vasta pimeän tultua..

Voi kuulkaa tohtori, kun minulta täytyisi amputoida pää..

Lääkärissä kun käy, kannattaa miettiä koko vaatekerta huolella, ja pukeutua niin, että pelkissä alusvaatteissakin selviäisi vähintäänkin koko maailman tuhoavasta ydintalvesta. Niille pirulaisille kun siellä hienossa koulussaan opetetaan, että ensin kätellään, ja sitten käsketään riisuutumaan. Oli vaiva mikä tahansa.

Olkoonkin, että tapauksesta on aikaa kohta vuosi, en pysty sitä unohtamaan. Vaikka kovin, kovin tahtoisinkin.. Polveni oli kipeä, ja olin varannut vastaanotolle ajan. Sinä aamuna laahustin vaatekaapilleni, ja tuijotin sekaisia vaatepinkkoja yrittäen miettiä sopivaa pukinetta ja taminetta ylleni. Löysät housut, jotta voin punttia nostaa tarpeeksi ylös, ja muulla nyt ei olekaan väliä. Väärin...

Klenkkasin vastaanotolle, kättelin keski-ikää lähentelevän mieslääkärini, ja istahdin tuoliin. Tarinoin siinä aikani tohtorin aina välillä kysellessä tarkentavia kysymyksiä. Huolettomasti jatkoin höpötystäni, vaikka kamala kelmeä tunne yritti puskea pintaan kysymysten koskiessa myös esimerkiksi selkääni. Juuri kun olin saanut tuon typerän ja täysin tarpeettoman tunteen runnottua takaisin takaraivon taaimpaan kolkkaan ja näytettyäni sille omahyväisesti kieltä, iskee tohtori kuvainnollisen skalpellin selkääni. "Joo, ota hei paita ja housut pois ja mee tohon seisomaan."

Sinä samaisena aamuna, siellä vaatekaapilla ollessani ja sitä penkoessani, olivat aivoni olleet edelleen umpiunessa enkä ollut ajatellut mitään muuta kuin niitä housuja. Kurkotin käteni alusvaatehyllylle, ja silmät puoliummessa otin ensimmäiset vaatekappaleet jotka sattuivat käpälääni osumaan. Ja tietenkin rintaliivini olivat ehkä jo parhaimmat päivänsä nähneet, ja tietenkin alushousuni olivat ne kaikista riettaimmat, jotka koko maailman historia tuntee. Tai ainakin kaikista irstaimmat, jotka minulla on.

Riisuutumiskäskyn kuultuani valahdin välittömästi valkoiseksi, ja kuitenkin aloin samalla vahvasti punoittaa, joten eroa tuskin huomasi. Ainoastaan lautasen kokoiset silmäni, jotka epätoivoisesti armoa anellen heijastivat epäuskoa ja vähintäänkin maailmanloppua, kertoivat järkytyksestäni. Muutaman pitkän sekunnin ajan avoni kävivät tyhjäkäynnillä, ja tuijotin vain tyhmänä tohtoria. Mietin aamua, ja sitä miten helposti tämäkin olisi ollut vältettävissä. Miksen edes hetkeksi pysähtynyt silloin ajattelemaan, sillä varsin hyvin tiesin lääkärien intohimon riisuttaa potilaitaan, vaikka he olisivatkin vain tulleet uusimaan reseptiään.

Siinä minä sitten seisoin riettaissa pöksyissäni keskellä vastaanottohuoneen lattiaa, lääkärin lompsiessa tutkimaan selkänikamiani. Huoneeseen lankesi painostava hiljaisuus, vaikka pääni sisällä kävikin armoton kiroaminen ja sadattelu. Jonkin ajan kuluttua tohtori avasi suunsa mainitakseen joitain tekemiään huomioita, joihin ei onneksi kuulunut hanuriani verhoava pitsiviritelmä, joten minäkin hieman rentouduin. "Lääkärit ovat nähneet kaikenlaista, turhaan tässä nolostelen." Hengitin helpottuneena syvään, ja jo vähän naurahdinkin itselleni. Kunnes...

Naamani ei ehkä olisi voinut helottaa sen punaisempana kuin se helotti kolme sekuntia tuon naurahduksen jälkeen maatessani tutkimuspöydällä ja lääkärin veulatessa lonkkaniveltäni. Mietin jälleen sitä aamua, ja kuinka helposti olisin voinut välttyä esittelemästä tohtorille ihan joka kolkkaa, ja kaikenpaljastavien pöksyjen sijaan vetänyt jalkaani ne puntilliset mummo-almarit.

 Lääkärit ovat todellakin nähneet kaikenlaista, mutta tämä on nähnyt aivan kaiken...

Haastelappu raastupaan! ..tai ainakin melkein.

Kuin varjoissa vaaniva ninja, teki indeed yllätyshyökkäyksen ja jätti jälkeensä seuraavanlaisen haasteen:
1. Nimeä 15 bloggaajaa.
2. Ilmoita heidän nimeämisistään heidän blogeissaan.
3. Jaa 7 faktaa itsestäsi.
4. Kiitä bloggaajaa joka nimesi sinut.
5. Lisää Versatile Blogger Award -kuva blogipostaukseen.

Ninjailit hyvin, indeed, ja kiitokseni myös kivasta viestistä. Vallanhan sitä meinasi punastua.. Faktojen keksiminen oli äääääärimmäisen vaikeaa, ja pää punaisena ja puhisten niitä yritin miettiä. Sain ne kuitenkin raavittua kokoon, pitkällisen rupeaman jälkeen.. Nimeämiset jätän ainakin toistaiseksi myöhempään ajankohtaan.

1. Olen hamsteri. En pieni ja pörröinen, vaan keräilijä. Repustani löytyy kaikki tarpeellinen ja tarpeeton, kaikki mitä joskus ehkä saattaa tarvita, tätä-olisi-ehkä-saattanut-tarvita-viime-vuonna -tyyppinen tavara, sekä tätä-nyt-ei-ainakaan-tarvitse-mutta-otetaan-nyt-silti. Reppuni joutuu kestämään enemmän kuin himovaeltajien rinkat, ja kulkuani säestääkin toisinaan vetoketjujen ja saumojen ritisevä valitus. Käsilaukun rajallisen koon vuoksi siellä kulkee ainoastaan kaikkein olennaisin ja tärkein mukana. Kuten nyt vaikka ruuvimeisseli viidellä vaihtopäällä, sekä onki-setti. Talvella..

2. Suunnilleen ainoa hyvin tarpeellinen repustani puuttuva asia on navigaattori. Suuntavaistoni on suorastaan legendaarinen. Tai siis sen puute. Ennen pystyin vetoamaan siihen, etten ole asunut tässä kaupungissa vielä kauaa, mutta nykyään se ei oikein mene läpi, sillä kohta starttaa jo kymmenes vuosi... Olen eksynyt kauppakeskuksessa, paluumatkalla risteyksessä mietin mistä suunnasta mahdoin tulla (ja valitsisin väärän jos olisin kuski), ja opastukseni ovat aina laatua "..ööm... no se on.. öh.. siinä on liki se.. no se semmonen... kyl sä tiät!"

3. Minulla on pisamia. Vaikka niitä ei ennen ole ollut. Olen likempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, ja minulle ilmestyi pisamia. Ne ovat oikein hyvä lisä vaaleanpunaisen hupparin, Hello Kitty-korviksien ja letitettyjen hiusten kanssa. Kyllä kaupan kassat nyt hullaantuvat...

4. Juttelen eläimille. Siis muillekin kuin omilleni. Oman karjan kanssa tulee juteltua päivittäin, ja aina toisinaan se leppoisa jutustelu äityykin sanaharkaksi ja tuntikausien mökötykseksi. Siinähän nyt ei ole mitään kummallista. Mutta juttelen myös luonnoneläimille. Lajilla tai paikalla ei ole mitään väliä, kunhan vain on pörröinen neli- tai kaksijalkainen elikko, niin minä höpötän kyllä. Ei ehkä pitäisi. Puistonpenkillä huitovat elämäntapafilosofitkin vaikuttavat olevan enemmän tässä maailmassa, kuin toripululle jutteleva lettipäinen nainen. Ei muuten, mutta kun se toripulu tuntuu vastaavan..

5. Vaikka mitään muuta en osaisikaan ja olisinkin täysin tumpelo kaikessa, niin yhdestä asiasta voin olla ylpeä. Minulla on taito, lahja, jota kaikilla ei ole. Osaan liikuttaa vain yhtä silmää kerrallaan. Haaveilen silti toisesta, vielä hienommasta taidosta: Tahtoisin pystyä puhaltamaan savua korvista! Olisin joka bileiden ehdoton keskipiste ja coolein mimmi, jos silmien muljauttelun ohella tussauttelisin tupakansavut korvista ulos. No, ainakin minulla on ylevä haave ja päämäärä elämässäni.

6. Eläimille höpöttely ei muuten jää pelkkään puhumiseen, vaan laulan niille myös. Keksin niistä päivän aikana useita pilkkalauluja, ja laulaa luikautan ne ilmoille. Kissat eivät välitä, mutta koirat tulevat vaatimaan selitystä moiselle vääryydelle. Ja taas on kina käynnissä. Joskus harvoin, jos ne näyttävät vastoin normaalia olotilaansa ja ulkomuotoaan jotenkin suloisilta, tai ainakin suloisehkoilta, saatan loilottaa myös hellittelylaulun. Mutta tätä tapahtuu hyvin harvoin. Tuskin koskaan. Mitä nyt suunnilleen joka päivä.

7. Laulan muutenkin paljon. Vaikka sekään ei kyllä sopisi, sillä kuulostan lähinnä auton alle jääneeltä varikselta. Mutta pyrin laulamaan vain kotona. Tai yksin ulkona. Tai ainakin sellaisten ihmisten läsnäollessa, jotka tunnen. Tai luulen tuntevani. Ja kauppakeskuksessakin vain ihan hiljaa. Raakunnan lisäksi laulamisessani on toinenkin huonohko puoli, nimittäin alitajuntani tunkee väliin alkuperäiseen tekstiin kuulumattomia sanoja. Viimeisimpiin kuuluu "Banaani nukahtaa iltapäivän kuumuuteen..". Rasittavampi on silti eläinversio Pelle Miljoonan biisistä Moottoritie on kuuma..

"..sisko tahtoisi näädän, mutta moottoritiel' on puuma!

....maailma on rotta! ON!"

Paprikaa, tomaattia, chiliä.. ja kattia kanssa!

Vaikkakin olen tuttujen keskuudessa surullisen kuuluisa uskomattomista kyvyistäni saada melkein kasvi kuin kasvi hengiltä, otin alkukeväästä riskin ja kylvin muutamia hyötykasveja kesää varten. Vastoin odotuksia, ne lähtivätkin hyvin kasvuun ja selvisivät hoivissani niin pitkälle, että ne sai jo ruukuttaa. Ja koska olen Puutarhuri (ööm... unohdetaan ne kasvien tappamiset.. täysin epäolennaista..), on ruukuttaminen tuttua puuhaa ja siihen on jo oma rutiininsa. Piis of keik. Tai niinhän sitä luulisi..

Rakas orjatyöleirini, jossa vietin kaksi edellistä kesääni, opetti minut liian hyville tavoille kunnon tiloineen ja pöytineen, ruukuista nyt puhumattakaan, mutta se mitä siellä orjatyömaalla ei opetettu, oli se miten selvitä ruukuttamisesta kissan kanssa. Äärimmäisen uteliaan kissan kanssa..

Siivosin pöydän, nostin lehdet pois, kissan pois, kahvikupin pois, kissan pois.. ja hain suojamuovin kaapista. Ja nostin kissan pois kaapista. Siinä kohtaa kun olin saanut muovin levitettyä pöydälle ja puhisin 85:n litran turvesäkki käsissäni voimatta laskea sitä pöydälle, koska kissa oli jälleen loikannut siihen tutkimaan muovia, saattoi suustani päästä muutama ähisevä ärräpää. Hääsin kissan, sain nostettua turvesäkin pöydälle, ja hain sakset jotta saan säkin auki. Käänsin selkäni, otin kolme askelta, noukin sakset ja käänsin uudestaan selkäni. Ja eikös se katti pirulainen ollut taas uteloimassa! Kissa pois pöydältä, sakset säkin muovin läpi, ja kissa taas pois pöydältä. Kyllä se kohta rauhoittuu kun huomaa, ettei täällä ole mitään mielenkiintoista, ajattelin. Tai toivoin.

Jaksoin tuota toivoa pitää yllä myös silloin, kun turvesäkki oli kokonaan auki, ja kaivoin kissan pois sieltä. Avasin lannoitepurkin ja käännyin nostamaan taimet pöydälle. Ja sillä aikaa tuo jokseenkin utelias katin roikale oli loikannut pöydälle, ja ujutti parhaillaan päätään lannoitepurkkiin. Yritin pitää tuota turhaa toivoani yllä ajattelemalla, että nyt on kaikki tarvittava kasassa, joten kissan ei tarvitse enää tulla katsomaan mitä uutta olen pöydälle nostanut. Otin ensimmäisen ruukun ja käteeni aimo annoksen turvetta laittaakseni sen ruukun pohjalle, mutta huomasin sen olevan hiukan hankalaa kun siellä ruukussa on jo kissan pää... Sama juttu lannoitteen kanssa. Vaikka hätistelin mirrin kauas pois, ilmestyi se kuin tyhjästä taas tunkemaan uteliasta nokkaansa joka paikkaan. Kissan pää oli kuin se laatikossa oleva vieteripelle, joka aina uudestaan ja uudestaan pongahtaa esiin huojumaan. Tai sitten käyttämäni turve oli magneettista, ja kissa parka ei yksinkertaisesti voinut mitään sille, että sen pää aivan itsestään ujuttautui ja harhaili turvesäkkeihin ja purkkeihin..

Kaivettuani myyräkissan kolme, neljä kertaa pois turvesäkistä, sain urakkani vihdoin siltä päivältä loppuun ja saatoin ihailla työni tulosta. Tai pikemminkin kissan työn tulosta. Ennen valkoinen, nykyään mustaläiskäinen katti oli siihen selkeästi tyytyväinen: Se oli tarkastanut turpeen laadun, mikä näkyi mustina tassuina ja kauniina tassunjälkinä pitkin lattioita. Se oli varmistanut että olin tiivistänyt turpeen kunnolla, joten monissa purkeissa oli nähtävissä tassun muotoisia kuvioita. Se teki myös turvatarkastuksen amppelikoukuille, ja niissä oli nähtävissä pieniä hampaanjälkiä. Ja viimeiseksi se valvoi kastelua, jotta jokainen taimi saa vettä ja tulee tarpeeksi kosteaksi.

En tahdo kritisoida saamaani opetusta, mutta kyllä mielestäni olisi voitu edes mainita tämä ruukutuksen extreme-muoto jotta me viattomat puutarhurin alut osaisimme varautua. Nimittäin siihen kissan pesuun...

Kevätliukkailla

Kevät on vihdoin alkanut, ja minäkin alan hiljalleen heräillä talvikoomastani. Pari kuukautta olen tuijottanut seinää puoliavoimin silmin ja leuka rinnalla roikkuen, kuolavanan kastellessa paitaani. Mutta lisääntyvä auuringonvalo kuivattaa kuolapaitani ja virkistää mieleni, ja saa aikaan myös käsittämättömiä virtapiikkejä joiden aikana hypin seinille kilpaa kissojen ja koirien kanssa..

Aurinko sulattaa ja kuivattaa myös tiet. Paitsi metsäiset, mäkiset pikkutiet.. Niistä se tekee hyyyvin tasaisia, sulattaa kirkasta vettä silottamaan pienten jääkokkareiden tuomat rosoisuudet luoden valheellisen kuvan turvallisesta kävelyreitistä, mutta jos vilkaisetkin siihen suuntaan, olet turvallasi. Naapurit saavat tästä kyllä jälleen ilmaiset huvit, ja kutsuvat ystävät ja sukulaisetkin katsomaan kun vaikuttaa siltä, että yrität vastustaa kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja ja poistua kotoasi.

Ensin on suoriuduttava portaista. Ja kun asuu kallion päällä, niitä portaita on paljon. Joka askelmalla pidätät hengitystä jotta tasapaino ei heittäisi pienen pientä hiukkaakaan väärään suuntaan, yrität olla räpyttelemättä silmiä jotta mikään pieninkään kaatumisen aiheuttava asia ei jäisi huomaamatta, lihakset ovat kaikki jäykkänä valmiustilassa odottaen koko ajan horjahdusta, ja samalla yrität näyttää elegantilta ja viehkolta. Tai ainakin yrität olla pyörtymättä hapenpuutteeseen.

Portaista selvittyäsi kuvittelet selvinneesi jo pahimmasta, sillä näet siinä tiellä mäen päällä seisoessasi, että tie on alhaalta sula ja tästä ylhäältäkin sopivan röpelöinen jotta siinä voi kävellä. Väärin. Otat ensimmäisen askeleen ja lähdet oitis liusumaan alas, kuin jaloissasi ei olisikaan kenkiä vaan pienet pyörät. Lopetat taas hengittämisen, jännität kaikki lihakset, kädet sojottavat sivuilla kuin trapetsitaiteilijalla ja naamallasi on tuomiopäivän irvistys. Tässä kohtaa naapurit vieraineen ovat asettuneet mukavasti ikkunan ääreen, ja kastavat juuri pullaa kahvikuppeihinsa. Itse sen sijaan olet kastella housusi kuvitellessasi ne kymmenet kivuliaat tavat joilla voit katkoa luusi.

Saatuasi luisumisen pysähtymään, seisot keskellä tietä kaikki raajat harottaen mikä minnekin suuntaan. Hengittäminen on edelleen suljettu pois laskuista, sillä et tahdo vaarantaa pystyssä pysymistäsi mitenkään. Kuumeisesti yrität miettiä toimintasuunnitelmaa, ja toivot sydämesi pohjasta ettei toinen naapuri saa päähänsä lähteä autolla minnekään. Matkaa ei ole kuin puolitoista metriä alas, ja muutamakymmenen senttiä ylös, mutta kumpikin tuntuu suunnattomalta. Alkaessasi jo sinertää keräät kaiken rohkeutesi ja hi-taas-ti liikautat toista jalkaasi. Koverrat kengän kärjellä jäähän pienen kolon josta saat hieman paremman pidon. Et kuitenkaan saa tehtyä kuin pienen pienen jäljen, eikä siihen mahdu kuin vasemman jalan isovarvas. Asettelet pottuvarpaan huolella piskuiseen syvänteeseen, ja varovasti siirrät painosi niin, että saat myös toisella jalalla koverrettua reiän. Siinä seisoskelet naapurin ikkunan alla varpaasi varassa naama sinertäen ja kädet vispaten kuin tuulimylly jotta saat pidettyä tasapainosi. Asettelet myös oikean jalan ukkovarpaan juuri tehtyyn koloon, ja varovasti sipsutellen etenet takaisin kohti portaita.

Hengästyneenä ja kaikki lihakset maitohapoilla pääset vihdoin ja viimein turvaan tasaiselle maalle. Naapurissa vieraat alkavat tehdä lähtöä näytöksen päätyttyä, ja itse rojahdat portaiden kaidetta vasten haukkomaan happea. Olosi on kuin olisit kiivennyt vähintään mount Everestille ja juossut siellä kivikkoisilla rinteillä kolme maratonia kertaakaan pysähtymättä. Olihan sitä matkaa tosiaan melkein metri..

Ei voi lusikalla vaatia, jos on reikäkauhalla annettu..

Joskus tulee oikein viisaita hetkiä, jolloin saa olla ylpeä omista suorituksistaan. ...sen sekunnin murto-osan, kunnes järki alkaa oikeasti toimia ja ei voi kuin ihmetellä ääretöntä hölmöyttään. Useimmiten toivoisin kyllä, että järki ymmärtäisi edes joskus olla kokonaan toimimatta, ja antaa minun edes silloin tällöin tuudittautua valheelliseen nerouteeni. Mutta ei..

Tässä eräänä päivänä katselin ikkunasta ulos tuossa vieressä kulkevaa autotietä. Tavalliseen tapaansa autot siitä kulkivat, toiset kaupunkiin, toiset sieltä pois. Seisoskelin siinä ikkunan ääressä kahvikupponen kädessäni, siemailin ja seurasin elämän menoa. Rauhalliseen hetkeen tuli pian dramatiikkaa, kun kaksi autoa lähestyi toisiaan. Toinen tuli kaupungista, toinen oli menossa sinne. Ja juuri tuossa pienen pihatien kohdalla autot ohittivat toisensa! "Hiukan hienon näköstä hei! Ne ohitti toisensa samaan aikaan!!!" Tämän mahtavan näyn nostattama tunne sai kuitenkin jo puolivälissä tuota ajatusta seurakseen oudon tunteen. Ei sen nyt ihan näin pitänyt mennä...

Muutama vuosi sitten olin ruoanlaittopuuhissa. Ensitöikseni minun piti paistaa jauhelihaa. Köntti pakastimesta, pannu kuumenemaan, hiukan öljyä tirisemään... Tästä lähti liikkeelle neronleimausten vyöry. Katselin sitä jäätynyttä lihakokkaretta, ja mietin että kyyyyllä se tuossa pannulla sulaa! Mitä sitä nyt turhia mikrossa sulattelemaan. Avasin paketin, kippasin lihan suoraan... lattialle. Tietenkin. Paistinpannu tirisi jo kuumuuttaan, joten kiirehän siinä meinasi tulla. Jäinen liha lattialta, kraanan alla huuhtelu ja siitä suoraan pannulle. Jossa oli tosiaan sitä öljyä. Ja kuten vuosia aikaisemmin jo koulussakin oli opetettu, niin öljy ja vesi eivät tykkää toisistaan. Etenkään kuumalla pannulla. Nyt tuli testattua sekin käytännössä. Saatuani rätisevän ja räiskyvän pannun pois kuumalta levyltä otin pienen aikalisän, herättelin aivoni tähän maailmaan, ja aloitin ruoanlaiton alusta. Sulattamalla sen jokseenkin kärsineen jääkokkareen mikrossa..

Tähtihetkiä ovat myös ne kerrat, kun yrittää epätoivoisesti saada kiinni hiljalleen putoavaa paperia huitoen kuin heikkopäinen, saamatta kuitenkaan sitä lappua käsiinsä ennen kuin se jo lojuu maassa. Tai kun leikkaa saksilla itseään sormeen, vaikka näkee sen nakin siinä saksien tiellä olevan. Tai potkaisee itseään polvella leukaan. Tai kokeilee onko hellan levy kuuma. Kämmenellä. Oli se..

Hyvää joulua!