Paprikaa, tomaattia, chiliä.. ja kattia kanssa!

Vaikkakin olen tuttujen keskuudessa surullisen kuuluisa uskomattomista kyvyistäni saada melkein kasvi kuin kasvi hengiltä, otin alkukeväästä riskin ja kylvin muutamia hyötykasveja kesää varten. Vastoin odotuksia, ne lähtivätkin hyvin kasvuun ja selvisivät hoivissani niin pitkälle, että ne sai jo ruukuttaa. Ja koska olen Puutarhuri (ööm... unohdetaan ne kasvien tappamiset.. täysin epäolennaista..), on ruukuttaminen tuttua puuhaa ja siihen on jo oma rutiininsa. Piis of keik. Tai niinhän sitä luulisi..

Rakas orjatyöleirini, jossa vietin kaksi edellistä kesääni, opetti minut liian hyville tavoille kunnon tiloineen ja pöytineen, ruukuista nyt puhumattakaan, mutta se mitä siellä orjatyömaalla ei opetettu, oli se miten selvitä ruukuttamisesta kissan kanssa. Äärimmäisen uteliaan kissan kanssa..

Siivosin pöydän, nostin lehdet pois, kissan pois, kahvikupin pois, kissan pois.. ja hain suojamuovin kaapista. Ja nostin kissan pois kaapista. Siinä kohtaa kun olin saanut muovin levitettyä pöydälle ja puhisin 85:n litran turvesäkki käsissäni voimatta laskea sitä pöydälle, koska kissa oli jälleen loikannut siihen tutkimaan muovia, saattoi suustani päästä muutama ähisevä ärräpää. Hääsin kissan, sain nostettua turvesäkin pöydälle, ja hain sakset jotta saan säkin auki. Käänsin selkäni, otin kolme askelta, noukin sakset ja käänsin uudestaan selkäni. Ja eikös se katti pirulainen ollut taas uteloimassa! Kissa pois pöydältä, sakset säkin muovin läpi, ja kissa taas pois pöydältä. Kyllä se kohta rauhoittuu kun huomaa, ettei täällä ole mitään mielenkiintoista, ajattelin. Tai toivoin.

Jaksoin tuota toivoa pitää yllä myös silloin, kun turvesäkki oli kokonaan auki, ja kaivoin kissan pois sieltä. Avasin lannoitepurkin ja käännyin nostamaan taimet pöydälle. Ja sillä aikaa tuo jokseenkin utelias katin roikale oli loikannut pöydälle, ja ujutti parhaillaan päätään lannoitepurkkiin. Yritin pitää tuota turhaa toivoani yllä ajattelemalla, että nyt on kaikki tarvittava kasassa, joten kissan ei tarvitse enää tulla katsomaan mitä uutta olen pöydälle nostanut. Otin ensimmäisen ruukun ja käteeni aimo annoksen turvetta laittaakseni sen ruukun pohjalle, mutta huomasin sen olevan hiukan hankalaa kun siellä ruukussa on jo kissan pää... Sama juttu lannoitteen kanssa. Vaikka hätistelin mirrin kauas pois, ilmestyi se kuin tyhjästä taas tunkemaan uteliasta nokkaansa joka paikkaan. Kissan pää oli kuin se laatikossa oleva vieteripelle, joka aina uudestaan ja uudestaan pongahtaa esiin huojumaan. Tai sitten käyttämäni turve oli magneettista, ja kissa parka ei yksinkertaisesti voinut mitään sille, että sen pää aivan itsestään ujuttautui ja harhaili turvesäkkeihin ja purkkeihin..

Kaivettuani myyräkissan kolme, neljä kertaa pois turvesäkistä, sain urakkani vihdoin siltä päivältä loppuun ja saatoin ihailla työni tulosta. Tai pikemminkin kissan työn tulosta. Ennen valkoinen, nykyään mustaläiskäinen katti oli siihen selkeästi tyytyväinen: Se oli tarkastanut turpeen laadun, mikä näkyi mustina tassuina ja kauniina tassunjälkinä pitkin lattioita. Se oli varmistanut että olin tiivistänyt turpeen kunnolla, joten monissa purkeissa oli nähtävissä tassun muotoisia kuvioita. Se teki myös turvatarkastuksen amppelikoukuille, ja niissä oli nähtävissä pieniä hampaanjälkiä. Ja viimeiseksi se valvoi kastelua, jotta jokainen taimi saa vettä ja tulee tarpeeksi kosteaksi.

En tahdo kritisoida saamaani opetusta, mutta kyllä mielestäni olisi voitu edes mainita tämä ruukutuksen extreme-muoto jotta me viattomat puutarhurin alut osaisimme varautua. Nimittäin siihen kissan pesuun...

Kevätliukkailla

Kevät on vihdoin alkanut, ja minäkin alan hiljalleen heräillä talvikoomastani. Pari kuukautta olen tuijottanut seinää puoliavoimin silmin ja leuka rinnalla roikkuen, kuolavanan kastellessa paitaani. Mutta lisääntyvä auuringonvalo kuivattaa kuolapaitani ja virkistää mieleni, ja saa aikaan myös käsittämättömiä virtapiikkejä joiden aikana hypin seinille kilpaa kissojen ja koirien kanssa..

Aurinko sulattaa ja kuivattaa myös tiet. Paitsi metsäiset, mäkiset pikkutiet.. Niistä se tekee hyyyvin tasaisia, sulattaa kirkasta vettä silottamaan pienten jääkokkareiden tuomat rosoisuudet luoden valheellisen kuvan turvallisesta kävelyreitistä, mutta jos vilkaisetkin siihen suuntaan, olet turvallasi. Naapurit saavat tästä kyllä jälleen ilmaiset huvit, ja kutsuvat ystävät ja sukulaisetkin katsomaan kun vaikuttaa siltä, että yrität vastustaa kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja ja poistua kotoasi.

Ensin on suoriuduttava portaista. Ja kun asuu kallion päällä, niitä portaita on paljon. Joka askelmalla pidätät hengitystä jotta tasapaino ei heittäisi pienen pientä hiukkaakaan väärään suuntaan, yrität olla räpyttelemättä silmiä jotta mikään pieninkään kaatumisen aiheuttava asia ei jäisi huomaamatta, lihakset ovat kaikki jäykkänä valmiustilassa odottaen koko ajan horjahdusta, ja samalla yrität näyttää elegantilta ja viehkolta. Tai ainakin yrität olla pyörtymättä hapenpuutteeseen.

Portaista selvittyäsi kuvittelet selvinneesi jo pahimmasta, sillä näet siinä tiellä mäen päällä seisoessasi, että tie on alhaalta sula ja tästä ylhäältäkin sopivan röpelöinen jotta siinä voi kävellä. Väärin. Otat ensimmäisen askeleen ja lähdet oitis liusumaan alas, kuin jaloissasi ei olisikaan kenkiä vaan pienet pyörät. Lopetat taas hengittämisen, jännität kaikki lihakset, kädet sojottavat sivuilla kuin trapetsitaiteilijalla ja naamallasi on tuomiopäivän irvistys. Tässä kohtaa naapurit vieraineen ovat asettuneet mukavasti ikkunan ääreen, ja kastavat juuri pullaa kahvikuppeihinsa. Itse sen sijaan olet kastella housusi kuvitellessasi ne kymmenet kivuliaat tavat joilla voit katkoa luusi.

Saatuasi luisumisen pysähtymään, seisot keskellä tietä kaikki raajat harottaen mikä minnekin suuntaan. Hengittäminen on edelleen suljettu pois laskuista, sillä et tahdo vaarantaa pystyssä pysymistäsi mitenkään. Kuumeisesti yrität miettiä toimintasuunnitelmaa, ja toivot sydämesi pohjasta ettei toinen naapuri saa päähänsä lähteä autolla minnekään. Matkaa ei ole kuin puolitoista metriä alas, ja muutamakymmenen senttiä ylös, mutta kumpikin tuntuu suunnattomalta. Alkaessasi jo sinertää keräät kaiken rohkeutesi ja hi-taas-ti liikautat toista jalkaasi. Koverrat kengän kärjellä jäähän pienen kolon josta saat hieman paremman pidon. Et kuitenkaan saa tehtyä kuin pienen pienen jäljen, eikä siihen mahdu kuin vasemman jalan isovarvas. Asettelet pottuvarpaan huolella piskuiseen syvänteeseen, ja varovasti siirrät painosi niin, että saat myös toisella jalalla koverrettua reiän. Siinä seisoskelet naapurin ikkunan alla varpaasi varassa naama sinertäen ja kädet vispaten kuin tuulimylly jotta saat pidettyä tasapainosi. Asettelet myös oikean jalan ukkovarpaan juuri tehtyyn koloon, ja varovasti sipsutellen etenet takaisin kohti portaita.

Hengästyneenä ja kaikki lihakset maitohapoilla pääset vihdoin ja viimein turvaan tasaiselle maalle. Naapurissa vieraat alkavat tehdä lähtöä näytöksen päätyttyä, ja itse rojahdat portaiden kaidetta vasten haukkomaan happea. Olosi on kuin olisit kiivennyt vähintään mount Everestille ja juossut siellä kivikkoisilla rinteillä kolme maratonia kertaakaan pysähtymättä. Olihan sitä matkaa tosiaan melkein metri..

Ei voi lusikalla vaatia, jos on reikäkauhalla annettu..

Joskus tulee oikein viisaita hetkiä, jolloin saa olla ylpeä omista suorituksistaan. ...sen sekunnin murto-osan, kunnes järki alkaa oikeasti toimia ja ei voi kuin ihmetellä ääretöntä hölmöyttään. Useimmiten toivoisin kyllä, että järki ymmärtäisi edes joskus olla kokonaan toimimatta, ja antaa minun edes silloin tällöin tuudittautua valheelliseen nerouteeni. Mutta ei..

Tässä eräänä päivänä katselin ikkunasta ulos tuossa vieressä kulkevaa autotietä. Tavalliseen tapaansa autot siitä kulkivat, toiset kaupunkiin, toiset sieltä pois. Seisoskelin siinä ikkunan ääressä kahvikupponen kädessäni, siemailin ja seurasin elämän menoa. Rauhalliseen hetkeen tuli pian dramatiikkaa, kun kaksi autoa lähestyi toisiaan. Toinen tuli kaupungista, toinen oli menossa sinne. Ja juuri tuossa pienen pihatien kohdalla autot ohittivat toisensa! "Hiukan hienon näköstä hei! Ne ohitti toisensa samaan aikaan!!!" Tämän mahtavan näyn nostattama tunne sai kuitenkin jo puolivälissä tuota ajatusta seurakseen oudon tunteen. Ei sen nyt ihan näin pitänyt mennä...

Muutama vuosi sitten olin ruoanlaittopuuhissa. Ensitöikseni minun piti paistaa jauhelihaa. Köntti pakastimesta, pannu kuumenemaan, hiukan öljyä tirisemään... Tästä lähti liikkeelle neronleimausten vyöry. Katselin sitä jäätynyttä lihakokkaretta, ja mietin että kyyyyllä se tuossa pannulla sulaa! Mitä sitä nyt turhia mikrossa sulattelemaan. Avasin paketin, kippasin lihan suoraan... lattialle. Tietenkin. Paistinpannu tirisi jo kuumuuttaan, joten kiirehän siinä meinasi tulla. Jäinen liha lattialta, kraanan alla huuhtelu ja siitä suoraan pannulle. Jossa oli tosiaan sitä öljyä. Ja kuten vuosia aikaisemmin jo koulussakin oli opetettu, niin öljy ja vesi eivät tykkää toisistaan. Etenkään kuumalla pannulla. Nyt tuli testattua sekin käytännössä. Saatuani rätisevän ja räiskyvän pannun pois kuumalta levyltä otin pienen aikalisän, herättelin aivoni tähän maailmaan, ja aloitin ruoanlaiton alusta. Sulattamalla sen jokseenkin kärsineen jääkokkareen mikrossa..

Tähtihetkiä ovat myös ne kerrat, kun yrittää epätoivoisesti saada kiinni hiljalleen putoavaa paperia huitoen kuin heikkopäinen, saamatta kuitenkaan sitä lappua käsiinsä ennen kuin se jo lojuu maassa. Tai kun leikkaa saksilla itseään sormeen, vaikka näkee sen nakin siinä saksien tiellä olevan. Tai potkaisee itseään polvella leukaan. Tai kokeilee onko hellan levy kuuma. Kämmenellä. Oli se..

Hyvää joulua!

Maulahden kotisairaala

Olen tässä nyt muutaman päivän kärsinyt kovista pääkivuista, ja joinain hetkinä olen pystynyt ainoastaan makaamaan sängyssä peiton alla kärvistellen. Mutta onneksi minulla on koulutettua hoitohenkilökuntaa: Yksi huolehtii ääreisverenkierrostani, ja lämmittää jalkojani; toinen huolehtii yleisestä turvallisuudestani ja henkisestä hyvinvoinnistani vahtimalla sängyn vieressä, ja jos tilanne näyttää Vartijan mielestä huonolta, hiipii se viereeni rutistettavaksi; kolmas tapittaa vieressä ruoka-aikaan ja vahtii etten vain tukehdu syömisiini, ja auliisti uhrautuu jätemyllyn osaan mikäli en jaksakaan kaikkea; ja viimeinen, eli hyrisevä kattilainen, toimii niin yleislämmittäjänä kuin fysioterapeuttinani, pitäen huolta ainakin käsien lihaskunnosta rapsuttelun muodossa, sekä muista lihaksista möyhen.. siis hieromalla ja antamalla akupunktiota.

Koko ajan minulla on myös seuraneitejä ja -herroja, ja sosiaalisten tarpeitteni tyydyttämisestä pidetään huolta ehkä vähän liiankin kanssa. Minä kun olen kuullut, että sairaana täytyisi levätä. Mutta jos kysyy toiselta sisar ei-niin-hento karvaiselta mielipidettä, saa saman vastauksen kuin ensimmäiseltäkin, eli lepo ei kuulu tämän hoitolaitoksen toimintatapoihin. Sama on vastaus myös tohtori Koiralta kysyttäessä, kuin myös professori Hyrinä-Kattilaltakin.

Vaikka kuri on rankka ja raaka täällä, saan kuitenkin ulkoilla valvotusti ja soittaa silloin tällöin äidille. Puheluita kyllä valvotaan, etten vain lähetä mitään salaisia viestejä ulkopuolelle, ja niiden kestoonkin puututaan tarvittaessa. Turhaan tarvitse jaaritella. Tietokoneen käyttöänikin rajoitetaan, kun professori Hyrinä-Kattila yrittää sysiä minua pois koneen äärestä päästäkseen itse kirjoittelemaan sekavia tekstejä ja kummallisia viestejä. Ovat varmaankin täynnänsä lääketieteellisiä termejä, ja siksi en niitä ymmärrä.

Mutta loppujen lopuksi täällä on kuitenkin ihan mukavaa. Vaikka jokaista liikettäni ja hengähdystani valvotaankin, ja kaikki neljä hoitajaani ovat vähän turhankin innokkaina antamassa vierihoitoa, ovat nämä hoiturit kuitenkin parhaat maailmassa ja äärettömän omistautuneita työlleen.

Possessiivisuffiksi - minulla on oikeus (The Animals vs. Possessive Affix)

Tänään sen tein. Asian, joka olisi pitänyt tehdä heti alkuun, silloin kun ensimmäinen lemmikki tuli taloon. Kirjoitin otteita ihmisoikeusjulistuksesta lapulle jääkaapin oveen. Koirien kuolaisten kuonojen tasolle. Noita oikeuksia kun surutta tallotaan niillä söpösillä pikkutassuilla mennen tullen, ja yleensä siinä välissäkin vielä. Kutsuin kaikki koolle, luin lapun, ja kiinnitin sen oveen niin että pikku diktaattorit voivat sieltä aina käydä tarkistamassa, jos unohtavat jonkun kohdan.

Artikla 2:
Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.
Tämä koskee siis myös minua!

Artikla 3:
Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.
Tämä tarkoittaa sitä, että minun ei tarvitse koko aikaa pelätä jonkun karvaturvan hyökkäystä nurkan takaa tai sängyn alta. Lopeta siis vaaniminen.

Artikla 4:
Ketään ei saa pitää orjana tai orjuutettuna, kaikki orjuuden ja orjakaupan muodot on kiellettävä.
Minun ei siis tarvitse rahnuttaa taukoamatta korvan takaa, toimia henkilökohtaisena ulkoiluavustajana, kokkina, tarjoilijana tai minään muunakaan, sillä en ole orjanne!

Artikla 5:
Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmasti, epäinhimillisesti tai alentavasti.
Ei siis tukehduttamisyrityksiä suukoilla, ei kylmiä neniä paljaalle iholle, eikä rojahtamista naaman päälle kun nukun!

Artikla 9:
Ketään ei saa mielivaltaisesti pidättää, vangita tai ajaa maanpakoon.
Minä siis saan kulkea ovista, ette voi pitää minua vankina omassa kodissani! Sallittuja eivät ole myöskään yllätyshyökkäykset, jossa kaksi makaa peittoni päällä pitäen minua aloillaan kolmannen suorittaessa edellisen kohdan vastaisia toimia, kuten juuri kitarisojen puhdistusta.

Artikla 13:
   1. Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa kunkin valtion sisällä.
Saan siis liikkua minne itse tahdon. Myös talon sisällä.

Artikla 17:
   2. Keltään älköön mielivaltaisesti riistettäkö hänen omaisuuttaan.
Siis jos minulla on nakki, on se nakki minun, eikä sitä saa kukaan minulta ottaa. Mun nakki!

Artikla 24:
Jokaisella on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan, työajan järkevään rajoittamiseen sekä määräaikaisiin palkallisiin lomiin.
Minulla on siis oikeus nukkua (ei, en ole silloin kuollut ja välttämättä tarvitse elvytystä), ja käydä vapaa-ajan riennoissa ilman teitä.

Mä kelaan vaan

Moneenkin kertaan olen kuullut, että minä olen pitkäpinnainen ja minulla on lehmän hermot. Mutta se johtuukin siitä, että kukaan ei ole nähnyt minun täyttelevän järjettömiä kaavakkeita. Tämän jälkeen luonnehdintaa korjattaisiin muotoon "pitkälti katkennut pinna ja hermot kuin hullulla lehmällä". Ja jos joku muu vielä erehtyisi sanomaan rauhalliseksi, aiheuttaisi se tukahdutettujen pyrskähdysten aallon ja monia häveliäitä poistumisia seinän taakse nauraakseen röhönauruaan.

Vihaan kaavakkeita. Minkä hemmetin takia niissä ei voi lukea suomen kielellä ja ymmärrettävästi kaikki asiat, vaan täytyy käyttää niiden tulkitsemiseen kolmea sanakirjaa (joista kaksi ulkomaankielisiä), muinaisia riimuja ja vielä kilauttaa kaverille. Tai kilahtaa kaverille.. Miksei voi lukea yksinkertaisesti "haravointi", sen sijaan että naputellaan siihen paperiin "kuolleiden kasvinosien manuaalinen poistaminen"? Tai miksei kysytä ihan suoraan, että viekö koslasi paljonkin bensaa kun köröttelet töihin? Ei, paljon kivempi on ollut sinne ilkikurisesti naureskellen näpytellä, että selostapa nyt juurta jaksaen tulonhankkimiskustannukset transportaation osalta. Oikeasti, siinä vaiheessa kun kaavakkeen täyttöohje on pidempi kuin itse kaavake, on jotain mennyt pieleen..

Missä voi hakea ylimmäisen kaavakemestarin virkaa? Minäkin tahdon keksiä mielipuolisia kiertoilmauksia yksinkertaisille asioille, ja salaa katsella kun ihmiset joutuvat niitä lappujani täyttelemään. Siellä istuisin yksisuuntaisen peilin takana suuressa toimistossa ja natustaisin kuivahtanutta pullaa myhäillen nerokkaille sanaväännöksilleni ja tolkuttomille liitevaatimuksilleni. Ihmisparkojen reaktioista jo tietäisin, mitä kohtaa paraikaa täytellään: Silmienpullistus viittaa kohtaan 26E ja sen liitteen kolmannen sivun ylälaitaan. Aika vekkulisti se olikin sinne laitettu, täytyy myöntää, eikä varmasti tajua tuokaan täyttää sivun kääntöpuolta ylösalaisin, ja joutuu tiskille päästyään aloittamaan kaiken alusta.. Muahaha.