maanantai 26. heinäkuuta 2010

Julkea julkaisu julkisuudesta

Julkkikset, nuo juorulehtien voimavarat. Joka viikko he jaksavat hymyillä täytehuulillaan lehtien palstoilla esitellen valkaistua hammasrivistöään ja tilittää raskasta elämäänsä: Viime viikolla joku sai baarissa selkäänsä (ja toki on itse täysin syytön tapahtuneeseen) saaden kaksi isoa mustelmaa reiteensä. Tai eivät ne niin isoja ole, pikkurillinpään kokoisia, eikä oikeastaan mustelmiakaan, saattaa olla että ovat likatahrojakin siitä kun baarista kotiuduttiin kontaten. Kannessa on kuitenkin otsikko: XXXX:n raju tilitys: Kävin kuoleman porteilla!

Vielä parempi on, jos julkkis on bongattu siellä baarissa jokun toisen julkkiksen kanssa, tai edes jotain julkkista etäisesti muistuttavan seurassa. Siitä saadaan repivät otsikot salarakkaista, villeistä bile-illoista ja vireillä olevista avioeroista. Vaikkei nämä kaksi edes tuntisi toisiaan ja olisivat täysin sattumalta samassa tilassa. Lehtijutun viereen isketään kännykkäkameralla otettu rakeinen kuva, josta ei saa sen vertaa selvää että tietäisi onko siinä joku ihminen vai eilinen makaronilaatikko. Sitten soitellaan puolisolle ja kysytään kommenttia Kaalepin naisseikkailuihin, ja kun vaimolta ei vastausta heru, kirjoitetaan lehteen hänen olevan niin murtunut asiasta ettei sanaa suustaan saa. Ja seuraavassa numerossa aletaan epäillä vaimon olevan aiemmin uutisoidun pahoinpitelyn takana, sillä hän on varmasti tiennyt pettämisestä jo silloin ja kostanut Kaalepille. Voi Kaaleppi parkaa..

Kaalepin elämä on muutenkin niin rankkaa. Toissa vuoden Big Botherista julkisuuteen ponnahtanut nuori mies ei enää saa töitä chattijuontana tai Laardilan Liukuvoiteen maskottina ("100% luonnontuote!"), siispä Kaalepilla ei muuta tekemistä ole kuin itkeä jokaisessa juorulehdessä tätä hirvittävää vääryyttä. Ellei sitten lehti kustanna matkaa Tallinnaan "kylpylään", josta palataan leuka-, poski ja pakaraimplanttien kera. Ja vaimolle tietysti kans. Niitä sitten esitellään rohkeissa kuvissa, joissa vaimo retkottaa lampaantaljan päällä yrittäen katsoa viettelevästi kameraan mutta näyttää ainoastaan ilmavaivaiselta, ja Kaaleppi pitää kissanpentua sylissään seisten jakkaran päällä toinen jalka ilmassa.

 Miksi ihmeessä ihmisiä kiinnostaa jonkun Big Bother -Kaalepin elämä, tai vielä enemmän ihmettelen miksi joku haluaa olla se Big Bother -Kaaleppi? Mikä siinä julkisuudessa niin kiehtoo? Itseäni ainakin kauhistuttaa ajatus siitä, että ihmiset tulisivat kadulla taputtelemaan selkään -joko ystävällisesti hiljaa hipaisten tai vähemmän ystävällisesti halon kanssa läimäisten. Tosin sen halkomiehen -tai naisen- kanssa saisin varmasti juttua aikaiseksi, mutta ne hymistelijät.. Voi luoja.. "Kyllä sä olit taas niin hyvä.." "Sä oot kyllä niin ihQu..." Todennäköisesti murisisin vastaukseksi jotain "suksi nyt sinäkin suolle siitä ja hanki elämä!" -tyyppistä jurnutusta ja marssisin kiukkuisena kulmat kurtussa matkoihini. Ja vaikka en olisi alunperin edes ollut menossa mihinkään, marssisin silti.  Ja sitten pääsisin lööppeihin kun tyrmistynyt ex-fani tilittää tylystä kohtelusta. "Suorastaan pyöristyttävää!" Sanomattakin lienee selvää, ettei minua tosi-tv:ssä nähdä. Ikinä.

Ja onko se nyt niin hienoa olla joku jonka kaikki tunnistaa? Missään et saa liikkua ilman tyylikkäitä vaatteita, huoliteltua kampausta etkä varsinkaan humalassa. Siitähän vasta kamala huuto repeää jos satut juomaan muutaman olusen julkisella paikalla. Alkoholisti! Menisit hoitoon! Eikä nuoruuden erheet pysy kauaa pimennossa, vaan huomenna saat lehdestä lukea entisen koulutoverin -jota tuskin tunsit- selostusta siitä, kuinka viina maistui jo silloin teininä ja lain kanssa oli ongelmia. Totuushan oli se, että kerran kaverin bileissä maistoit pilalle mennyttä kotiviiniä, oksensit sen takia naapurin kukkapenkkiin, ja tämän naapurin isänisä oli joskus aikanaan ollut vallesmanni. Mutta selittää ei kannata, sillä silloin olet säälittävä valehtelija joka ei pysty ottamaan vastuuta teoistaan.

Juu ei kyllä kannata alkaa julkkikseksi, tässä tavallisena ihmisenä olossakin on ihan tarpeeksi kestämistä.

 

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Kohti ääretöntä! Vai sen ali..?

Päätin sitten päästä vihdoin eroon korkeanpaikankammostani. Totesin että se on ehkä päässyt hieman liian pahaksi, kun pelkkä Finnairin nettisivuilla vierailu sai aikaan jos jonkinlaista reaktiota. Nyt on tavoitteet korkealla, oikein konkreettisesti.

Finnairin sivuilta etsin tietoa lentopelko-kurssista, mutta eihän sitä tietystikään järjestetä näillä näkymin tänä vuonna. Mutta eipä se mitään, sain jo siedätyshoitoa katsomalla korkeaa hintaa, heti alkoi huimata: 500€!! No kurssi olisi kyllä kolmipäiväinen ja ties mitä siihen kuuluu, mutta sen jälkeen lompakkoni olisi niin kevyt että sekin lähtisi lentoon. On siis tyydyttävä kotikonsteihin.

Hermosauhujen jälkeen palaan netin ääreen ja kaivan esiin videoita korkeista paikoista. Pahimman reaktion aiheuttaa jonkun hullun huimapään kuvaama video  El Camino del Rey:stä, vaikka olen sen nähnyt jo monet kerrat. Joka kerta kun kuvassa näkyy tuon pelkäämättömän reippailijan jalat ja alla siintävä rotko, mieleni täyttyy miljoonista eri tavoista pudota, ja taas miljoonista eri tavoista loukkaantua tai kuolla niiden miljoonien eri putoamistapojen seurauksena. Kyllä sen täytyy olla mieleltään vinksahtanut. Siis se reippailija, en minä. Eihän minussa ole mitään vikaa, on aivan luonnollista pelätä silmittömästi kulkemista siltojen yli, tikkaille nousemista tai jakkaralla seisomista. Eikä siinäkään ole mitään outoa, että menettää yöunensa jos tietää seuraavana päivänä joutuvansa kiipeämään puolentoista metrin korkeuteen. Tai että hengitys kiihtyy, sydän hakkaa ja huimaa pelkkä videoiden, kuvien tai nettisivujen tiirailu. Täysin normaalia..

Normaaliudesta huolimatta siirryn siedätyshoidon vaiheeseen kaksi: katson alas. Seisoinpa portailla, kuljinpa sillan yli tai mitä tahansa, katson alas. Tai ainakin lähes melkein mitä tahansa. Viidennen kerroksen parveke oli jo liikaa, mutta kurkin kyllä kahden metrin päästä kaiteesta siihen suuntaan missä tiesin ihanan ja täysin aliarvostetun maankamaran olevan.

Mikä siinäkin muuten on, että täytyy rakentaa niin korkeita taloja? Kyllähän sitä nyt matalemmillakin pärjäisi, aina ennenkin on pärjätty. Eikä Suomessa voi vedota tilanpuutteeseen kun on lääniä mihin rakentaa vaikka kuinka paljon, eikä tonttien hinnatkaan nyt niin pilvissä ole etteikö muutama euro lisää liikenisi jos on kerran rahaa rakentaakin. Herrojen metkuja tämäkin taas..

Kakkosvaihe sujuu kuitenkin muuten lähes ongelmitta. Joka kerta kun auto huristelee sillan yli, katseeni hakeutuu vastahakoisesti äärettömään pudotukseen ja tuijotan hiljaa alla olevaan tyhjyyteen. Ja koko sen viiden sekunnin ajan ajatuksena on vain "Vttustana on tääkin ny prkeleenhlvetti kun ei voi j*malautastanavttu kun on niin prkeleen ai katos se meni jo".  Mutta se on edistystä verrattuna siihen, että painan pääni alas ja ihailen viimeistä huutoa olevia reikäisiä ja likaisia lattiatilan mattoja tai olen erittäin kiinnostunut kenkieni kärjistä. Jotka nekin muuten ovat likaiset.

Seuraavassa vaiheessa kuvittelen itseni 50-metrisen nosturin torniin benji-hyppäämään tai lentokoneeseen valmiina loikkaamaan kera laskuvarjon. Tai luultavasti se ainakin tuntuu siltä. Aion nimittäin nousta tuolille. Jahka vain löydän sopivan siihen tarkoitukseen. Mutta uskallan epäillä vahvasti ettei sellaista löydy ihan heti. Tai sitten tähtien asennot ovat väärät. Nekin vaikuttavat suoritukseen, yleensä kielteiseti. Siksipä en suoritakaan. Tai siis suoritan kyllä, kunhan löytyy sopiva kohde ja tähdet ovat linjassa ja ja ja.. mutta siihen asti jätän suorittamatta.

Ja taas on mentävä hermosavuille. Hemmetti, keuhkosyövänhän tässä saa eikä mitään muuta. Saamari. Astellessani pitkin pihaa koen valaistumisen ja saan ahaa-elämyksen: puutarhakalusto! Siinä on jykevä tuoli jolle voi murheitta nousta. Ensimmäinen ajatus on kuitenkin "Ei ikimaailmassa", johon vastaan oitis ääneen "Ja vtut!" ja nousen kiukkuisena tuolille. Eihän tämä nyt niin paha ole, täältähän näkee hyvin joka puolelle. Mikäs tässä ollessa. Naapuri kyllä varmasti ikkunaverhojen lomitse katsoo että mitä se hassahtanut eukko taas on keksinyt kun seisoo keksellä pihaa tuolin päällä ja polttelee tupakkia hullun kiilto silmissä yksinään puhellen, kyllä sillä nyt taas viiraa ja pahasti..

Vasta ensimmäinen etappi saavutettu, joten vielä on matkaa määränpäähän. Jos otetaan tavoitteeksi lentokoneen kyydissä ainakin melkein paniikitta matkustaminen, se onnistuu tällä tahdilla reilun kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Suurin sallittu lentokorkeus on näin äkkivilkaisulla 12000 metriä, ja tuolilla oli korkeutta suunnilleen puoli metriä. Enää ei siis ole jäljellä kuin 23999 tuolia..

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Huh hellettä, sanoi..

...Tyhjiö..

..Totaalinen.. tyhjiö..

On niin kuuma, ettei edes ajattelemaan kykene. Jos jokin ajatus sattuukin eksymään pääkoppaani, se menee paniikkiin kaiken sen tyhjyyden keskellä ja karkaa suorinta tietä ulos. Helteestä hyytyneet aivosoluni huomaavat sen vasta kun pakenevan aatteen nostattama pölypilvi laskeutuu. Eivätkä edes silloin jaksa reagoida. Ja se olisikin jo myöhäistä.

On se ilmoja pidelly.. Ilmoja.. Khihihiii.. Tietääköhän Ilmon vaimo asiasta..?

Aivothan näillä keleillä pehmenee. Ja ihmekös tuo kun mittari näyttää +30 varjossa. Ei suomalaista ole näihin olosuhteisiin luotu, vaan tarpomaan pitkin pohjoisen jänkhiä poronnahkaliivi suojanaan talven kylmyyttä vastaan. Kidutustahan tällainen ilmanala on arktiselle kansalle. Jopa Egyptistä juurensa juontava kissa makaa reporankana lattialla.

Egypti.. Pyramidi.. WinCapita.. Raha.. Rahakylpy.. Kylpy.. Vilvoitus.. Kuumuus.

Mitä tahansa yrittääkin ajatella, se päätyy kuitenkin lopulta kuumuuteen. Yritän katsella ympärilleni ja etsiä jotain, mitä tahansa, jota en saisi muutamalla sanalla yhdistettyä kuumuuteen.
Tietokone.. Hurina.. Tuuletin.. Kuum.. Äh..
Verho.. Pimennys.. Aurinko.. Äh!
Tuoli.. Sähkötuoli.. Käristys.. EI!
Yöpöytä.. Pitopöytä.. Juhlat.. Kesäjuhlat.. Grilli.. Argh!!

Yritän raahautua hakemaan kupillisen kahvia, vaikka sekin on kuumaa. Mutta kun siihen lorauttaa tilkan maitoa, niin se.. Maito!! Hmm.. Maito.. Lehmä.. Lehmän lämmin hönkäys.. Eieiei. Ei tästä tule mitään. Kaikki ympräillä muistuttaa tästä inhottavasta helteestä. Päässäkin pyörii vain Buster Poindexterin biisi "Hot Hot Hot" ja kanadalaisen alt-rockbändin nimi, Hot Hot Heat..

Kahden kahvikupillisen jälkeen oloni on, jos mahdollista, entistäkin vetelämpi. Maata retkotan sängyllä jaksamatta tehdä mitään muuta kuin hengittää. Ja sekin on jo raskasta. Loppuisipa tämä piina jo ja tulisi ihana, viilentävä sade! Mutta ei. Seuraavan viikon sääennuste lupaa samanlaista hellettä.

Vilkaisen koipiani. Valkoisia, naarmuisia ja mustelmaisia koipiani. Huokaisen. Pian on pakko siirtyä käyttämään hametta. Mutta silloin on ehdottomasti vältettävä liikkumista yleisillä paikoilla. Syy siihen on juurikin säärieni ruokoton kunto, mutta myös se etten todellakaan viihdy hameessa tai osaa olla sen kanssa. Silloin täytyisi muistaa istua jalat sievästi ristissä eikä retkottaa kuin rekkamies baaritiskillä, askelten tulisi olla lyhyet ja naiselliset eikä harppoa kuin aituri maailmanennätystä yrittäessään, eikä saa kumartua suorin jaloin vaan täytyy niiata. Liian vaikeaa.

Shortsitkaan ei käy, niitä kun en omista yksiäkään. Ja ne kaksi hamettakin, jotka joskus vuosia sitten hankin jossain ihme mielenhäiriössä, ovat aivan liian suuria. Kuten suurin osa muistakin vaatteistani. Ostoksille täytyisi mennä. Taas. Mielessä kirvelee yhä edelliskertainen reissu, jonka tarkoituksena oli kartuttaa vaatekaappini housu-osastoa mutta mukaan tarttui kaikkea muuta. Eihän sieltä pillifarkkujen ja haaremihousujen viidakosta tällainen pitkäkoipi löydä itselleen sopivia jalanverhoustuotteita, jotka eivät toisi pituutta entistä enemmän näkyviin. Eikä tällaisilla ilmoilla edes jaksa sovitella mitään.

 Ja taas päästiin siihen kuumuuteen.

Auringon mentyä maille lämpötila on onneksi laskenut reiluun pariinkymmeneen. Nyt voi taas jo hengittää, mutta ajatus ei silti kulje. Tai kulkee, mutta niin vinhaa vauhtia ettei perässä pysy. Katkonaisia ajatuksenriekaleita poukkoilee holtittomasti päässä, sekoittuen toinen toisiinsa ja mennen lopulta solmuun.

Sunnuntai vaihtuu huomaamatta maanantaiksi, silmäluomia alkaa painaa. Siltikin on aivan liian kuuma nukkumiselle. Haen viereeni uuden parhaan ystäväni, ihanan miehen joka on kaikin puolin cool. Otan hänet hellään syleilyyn, suljen silmäni ja annan hänen tuudittaa itseni uneen. Aaahh, ihanuutta.

Minä  <3 KylmäKalle

lauantai 10. heinäkuuta 2010

..ja ne rauhasta muistuttaa..

Jos vaatekokosi on suurempi kuin 38, sinun tulee käyttää kaapuja tai pysytellä sisätiloissa.
Siltä ainakin vaikuttaa tämän päiväisen ostosreissun perusteella. Kaikki hyvännäköiset vaatteet on mitoitettu pienille ja kapeille naisille, joilla on pieni rintavarustus. Mistä tällainen amazoni -joka autona olisi vanhanmallinen Saab hirvipuskureineen- löytää päällepantavaa?

Kierrän liikkeitä ja sovittelen paitoja. Jos löytyy sellainen vaate joka sopii vyötäröltä, kiristää se ylempää. Suuria kuvioita täytyy välttää, sillä ne kuitenkin venyvät typerän näköisiksi korostaen entisestään etumusta. Kaula-aukon rypytys tai muu muotoilukin on useimmiten karttamisen arvoista. Pitäydyn siis mahdollisimman simppeleissä asuissa.

Riennän ensimmäisen vaatelastin kanssa sovituskoppiin ja pukeudun päälimmäiseen riepuun. Katson peiliin, ja epätoivo iskee. Mallinukella niin hienolta näyttänyt tunika on päälläni kuin ala-asteikäisen lapsen ensimmäinen ompelutyö. Hirveä! Vaihdan paitaa. Tikkaukset nirisevät yrittäessäni sulloa etumustani paidan sisään. Eipä tämäkään hyvältä näytä: Vaikka kaula-aukko ei olekaan mikään suuri, tunkevat "siskokset" väkisinkin katselemaan maailmaa, ahdistaa, ja kuitenkin paita on vyötäröltä kuin neidon hulmuava kesämekko.

Mitä tapahtui sille naisihanteelle, jota Pamela ja Dolly (ei se lammas. Tai no, kaipa siitä voidaan olla montaa mieltä..) ehkä hieman kärjistetysti edustavat? Kyllästyttikö lamavuosien topless-huuma ihmiset totaalisesti rintoihin? Mutta miksi täytyy mennä ääripäästä toiseen: Pamelasta Tommy Hilfigerin ihannoimaan lauta-malliin?

Jatkan kiertelyä ja valitsen taas uuden vaate-arsenaalin vietäväksi sovituskoppiin. Tukeudun turvalliseen mustaan, se antaa anteeksi niin pienet kuin hieman isommatkin virheet kropassa. Joukkoon on jossain mielenhäiriössä eksynyt myös yksi halterneck-toppi. Yritän todistella itselleni että se on tuollainen löysä malliltaan, kyllä se sopii. Ja niin sopiikin. Näyttää itse asiassa aika hyvältä. Paitsi dekoltee. Siinä on koristeena palloja verkossa -en sitä paremminkaan osaa selittää- mutta se ei veny muun materiaalin mukana, joten se jää ikään kuin roiskeläpäksi rintalastan päälle. Ei se tältä näyttänyt nuken päällä..

Kassajonossa -löysin sentään jotain sopivaakin- on hyvää aikaa pohdiskella lisää: Mitä hyötyä näistä kumpareista oikeasti on? Tietysti siinä vaiheessa jos aikoo lisääntyä ne tulevat tarpeeseen, mutta ei maidontuotantoonkaan tarvita hallitilaa hehtaarikaupalla. Ylituotantoahan silloin tulee, ja mihinkäs sen ylimääräisen laitat? Tarjoat vieraille kahvimaitona? Leivot pullaa ja pannukakkua? Kiitos, nam.. Tähän mennessä hyöty on ollut olematonta, mutta haittoja löytyy kyllä. Selkä väsyy, ja kun yrittää nojata pöytään ovat ne tiellä; kuten jo mainittu, vaatteet eivät sovi; hyppiminen, juokseminen ja kaikenlainen urheilu on epämukavaa; josta tulikin mieleeni, niskavenytyksessä tukehtumiskuolema on lähellä. Vaaralliset kapistukset.

Maksan ostokseni ja jatkan matkaa. Ohimennen silmäilen alusvaateosaston liivitarjontaa; löytyy söpöjä hellokittyjä, seksikkäitä pitsiviettelyksiä ja peruspirkon arkiliivejä. Riisikuppeja. Suunnittelen jo matkaavani lähimpään maatalousmarkettiin ostamaan lehmille tarkoitettuja tissinkannattimia. Mitäköhän mahtaisivat siellä sanoa kun marssisin moisten kanssa sovituskoppiin..? Mielikuva saa ärsytyksenkin keskellä hymyilemään.

Kotona rintaraivoni hiljalleen laantuu ja unohdan harmistukseni. Ja kyllähän nuo nyt muun kropan mukana menee, niin kuin tähänkin asti. Eikä niitä kukaan muu taida edes tuijotella kuin minä. Enkä minäkään niitä tuijottele. Joten siinähän killuvat rauhassa. Väliäkö tuolla.
Nauran yksinäni mieleeni tullutta palindromia:

Tissit, tosi isot tissit.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Mökkihöperön päiväkirja


Ensimmäinen päivä:

Aamu alkaa A:lla. Ja pakkaamalla. Mukaan otetaan kaikki tarpeellinen, kuten pyyhkeet, sadevaatteet, hellevaatteet, pitkähihaisia kylmän varalta, uimapuku (jolle on viimeksi ollut käyttöä viime vuosikymmenellä..), kirjoja, läppäri, aurinkotuoli (tietysti!), kamera todistusaineistoa varten, kumivasara (eihän sitä koskaan tiedä..), grilli, kaasupullo sekä muuta pientä.

Kun kamat on saatu vihdoin pitkän rupeaman jälkeen sullottua kasseihin ja nyssäköihin, alkaa päivän palikkatesti-osuus; Kuinka saada lähes koko kodin irtaimisto ja muutama lainatavara naapurilta mahtumaan farmariin? Tähän hätään on turha netistäkään katsella matkailuautoja tai jättikokoisia peräkärryjä. Kyyyyllähän ne sinne hyvin mahtuu kun vähän asettelee. Grilli tuohon, kaasupullo viereen, kylmälaukku tuohon.. No mene nyt jum*lauta! Ja tuohon vaatekassi. Hmm.. Mihinkäs tuon aurinkotuolin saisi..?

Jos joku ei vielä ole kuullut selkäreppuni uskomattomasta kyvystä ahtaa itseensä kaiken oleellisen, epäoleellisen ja ehkä-joskus-saattaa-tarvita -tyyppiset tavarat, pystyy siihen näemmä myöskin Mazda. Ja tilaakin jäi vielä! Ensi kerralla saakin ottaa mukaan myös jotain turhuustuotteita!

Koirat autoon ja kohti Toejokea. Vaikka matkaa ei ole nyt kuin kymmenkunta kilometriä, tuntuu se paaaaaaaaaaaljon pidemmältä: Kolme innokasta koiraa vaihtaa jatkuvasti vahdin paikkaa, jotta jokainen vuorollaan näkee minne mennään, missä ollaan nyt, kuka meni ohi.. Muutaman kilometrin päästä kööri rauhoittuu, aloittaakseen kaiken taas uudestaan kun saavutaan Toejoen pikkuteille. Auto pysähtyy, koirat eivät. Vuorossa on päivän toinen testi; etsi oikea koira kolmen pomppivan karvapallon joukosta, ota se kiinni, laita naruun ja ota se ja _vain_ se ulos autosta. Mikäli jokin kolmesta ensimmäisestä kohdasta menee vikaan, saa toisen yrityksen, mutta jos viimeinen kohta epäonnistuu, pääsee tutustumaan naapureihin kun pyytelee anteeksi heidän kukkapenkkiensä hieman muokattua ulkonäköä, pahoittelee grillibileitä suunnitelleen huonoa onnea kun joku _täysin_ tuntematon irtokoira tuli ja söi tarjottavat, tai juoksee karkuun sitä uuden karhean mersun omistajaa joka väisti keskellä tietä jolkotellutta huiskahäntää..

Testi läpäistiin onnistuneesti ja yksi koirista saatiin jätettyä hoitoon. Matka siis jatkukoon. Ensimmäiset kilometrit koirat taas hakivat paikkaansa kunnes vihdoin rauhoittuivat. Pori ja Satakunta jäivät taa ja nokka osoitti Hämettä kohti. Pysähdys Humppilassa, koirien pikahuolto, ja taas matka jatkuu. Aina kaukaiseen Forssaan saakka. Sieltä muutama kirja mukaan ja kapallinen herneitä.

Innolla alan lukea ensimmäistä kirjaa, joka kertoo musiikin historiasta. Ja sehän on aivan loistava teos. Nimittäin univaikeuksista kärsiville. Se saa silmät painumaan väkisinkin kiinni. "..Itse ääni on tuotettu joko ihmisäänellä tai jollakin idiofonilla, membranofonilla, aerofonilla tai kordofonilla.. Zzzzzz.. Mesoliittiselta kaudelta.. ZZZZZzzzz.. Neoliittinen kausi sitä vastoin.. ZZZZZZ..."

Onneksi mökki jo pian häämötti edessä, eikä tarvinnut enää kiduttaa itseään tuolla kamalalla opuksella. -Välikommenttina kerrottakoon, että kapallinen herneitä kestää noin 70 kilometriä.- Koirat ja kamat ulos autosta ja aurinkotuoliin loikoileemaan! Ah ihanuutta! Järvi kimmeltää, aurinko helottaa täydeltä taivaalta, linnut laulaa.. Aurinkorasvaa iholle ja eikun grillailemaan. Mikäs tässä loikoillessa, ei naapureita paikalla, ilma on lämmin, ei mihinkään kiire. Paitsi sisälle noita perkeleen paarmoja pakoon! Aurinkokin meni juuri sopivasti pilven taa piiloon, joten mitä sitä nyt enää tässä makoilemaan. Sisäistän siis itseni ja jätän paarmat ilman ruokaa. Sinnehän jäävät keskenään surisemaan, nuo ilkeämieliset ryökäleet. Ja sisällä on sitä paitsi mukavan viileätäkin. Paitsi että täällä on hyttysiä! "Tule nauttimaan luonnon rauhasta!" Ja PAH! sanon minä. Elämää keskellä korpea, vaaralllisia elukoita pilvin pimein ympärillä ja sivistys jossain kaukana. Täältä on kuulkaa rauhakin kaukana! Tahdon kotiin. Johan täällä on kituuteltu kaksi tuntia..

Kärvistelen vielä kuitenkin hetken ja syön jo toista hernekapallista. Voisihan sitä jotain ehkä tehdäkin. Maalipönikkä odottelee terassilla avaajaansa ja sudit loikoilevat toimettomina vieressä. Pönttö auki ja mökkiä maalailemaan. Tämähän sujuu mukavasti, varsinkin kun nuo pilvet varjostavat sopivasti. "Vroooooooom" Jassoo, joku naapuri siellä starttailee Zetoriaan. "VROOOOOOOM" Ketut se mikään Zetori ole, se tuskin tipauttelee vettä kansan niskaan. Tietysti sieltä tulee ukkonen juuri silloin kun mökkiä pitäisi maalata! No, johan tässä saatiin kolme neliötä sudittua..
Saunan pesään tuli ja odottelemaan ukkosen laantumista. Eikä kellään naapurilla ole edes langatonta nettiä jota voisi vähän lainata. Saamari, luulisi niilläkin olevan rahaa moiseen kun on ollut rahaa ostaa järvenrantamökki suhteellisen likeltä Helsinkiä. Saiturit.



Saunan ja talviturkinpoiston (kyllä, minä kävin uimassa!) jälkeen ilmakin oli jo taas ulkoiluun sopiva. Ja katsos, tuolla ui suuri lintuperhe. Mitäs lintuja ne mahtaa olla, olisikohan kanadanhanhia? Tästä ei oikein näe, täytyypä mennä rantaan katsomaan! Ja se oli suunnaton virhe. Parinkymmenen linnun parvi huomasi potentiaalisen ruoka-apajan ja suuntasi nokkansa kohti. Pakkohan niille oli ruokaa hakea, ja pääsinkin lintulapsosia aivan lähelle, vajaan metrin päähän. Joukossa oli muutama aikuinen, jotka pitivät vähän enemmän etäisyyttä. Tosin yksi niistä oli sitä mieltä, että minä olin aikeissa napata pienet viattomat poikaset ja lähestyi uhkaavasti sähisten. Heitin sille sapuskaa samalla ottaen muutaman askeleen taaksepäin. Lintu lähestyi silti ja jatkoi sähinäänsä. Heitin lisää ruokaa, mutta lähestyminen sähinän säestyksellä jatkui. Loput leivät lensivät kaaressa niin pitkälle järveen kuin suinkin ja puolijuoksua mökkiin sisälle turvaan. Ikkunasta näki kuinka sähisijä seistä pönötti rannalla ja kurkotteli kaulaansa nähdäkseen paremmin. Tuo ei ole kyllä mikään tavallinen tirppa, vaan pahuuden ruumiillistuma! Jos nyt soittaisin hätäkeskukseen ja kertoisin olevani vankina mökissä jonka julmat kanadanhanhet ovat saartaneet, lähettäisivätkö he paikalle sinilakkiset vai valkotakkiset?
Todellakin, tervetuloa nauttimaan maaseudun rauhasta, et ole enää entiselläsi sen jälkeen.





Toinen päivä:

Herään ropinaan ja jylinään. Ukkonen on taas täällä, ja kumusta päätellen lähellä. Normaalisti kesken unien herääminen aiheuttaisi suurta närkästystä, mutta ukkonen tekee poikkeuksen. Nautin jylinästä ja suljen silmäni uudelleen. Ukkonen jyrisee koko ajan lähempänä, ja sen kumea ääni rauhoittaa. Uinahdan. Vain herätäkseni tekstiviestin ääneen. Luen viestin, mutten jaksa millään vastata ja nukahdan uudelleen. Ja herään kun se jälleen soi.  Olen jo taas valmis heittämään tuolla kapistuksella vesilintua, vaikka sitä eilistä kanadanhanhea..

Makoilen sängyssä vielä hetken. Venyttelen raukeana, ja huomaan selkäni olevan hieman jumissa. Eipä tuo mitään, ensimmäinen yö oudolla patjalla saa tietysti selän väsymään. Kyllä se siitä. Vielä hetki makoilua ja sitten reippana ylös. AI S**TANA! Pääsin istumaan asti kunnes oli pakko kierähtää kyljelleen makaamaan. Selkään pistää niin ettei henki kulje. Retkotan sängyllä ja mietin miten pääsen ylös. Istumaan ei voi nousta, eikä varmasti seisomaankaan pysty. Kiroan patjat mielessäni ja samaan syssyyn osansa saa kaikki muutkin epäkohdat maailmassa.

Vihdoin kipu hellittää niin että saan itseni kammettua istumaan. Nojaan kyynärpäillä polviini ja kiroan taas. Pari kunnollista venytystä saa selästä kuulumaan kauniita rusahduksia ja kohta pääsen jo liikkeelle. Ensi yöksi on keksittävä jotain muuta jos haluan pitää liikuntakykyni.

Pohdin jo taas miksi ihmeessä halusin tänne itseäni kiduttamaan. Mikään, ei niin mikään, ole mennyt niinkuin piti.Tai edes sinne päin. Yritän miettiä, onko täällä joka kerta samanlaista mutten millään muista. Piru periköön ihmismielen, aika todellakin kultaa muistot.

Nyt tarvitaan hermosauhut. Tupakka huuleen, sytkäri kaiteelta ja.. Ei mitään. Napsnapsnaps, muttei edes kipinän aavistusta. Se hemmetin sade yöllä kasteli tietysti sytkärinkin. Nyt jostain tulitikut! Raapsraapsraaps. Syty nyt s**tana. Raaps. Riemu liekin syttymisestä vaihtuu oitis epätoivoon ja -uskoon kun se sammuu heti alkuunsa. Tämä ei voi olla todellista. En enää tiedä itkeäkö vai nauraa. Olen ollut tunnin hereillä, ja koko sen ajan _kaikki_ on mennyt päin mäntyä. Tai koivua, tai kuusta, keskellä metsää kun on varaa mistä valita.

----
Tutkimuksen mukaan suomalaiset viettävät lomansa töitä tehden. Miksi ihmeessä? Miksi raataa lomalla, kun voi olla vaan ja nauttia. Ja maalata mökkiä. Ja kaivaa kivijalkaa auki ja kantaa siihen salaojasoraa. Ja leikata ruusuja, nyppiä rikkaruohoja ja hakata halkoja. Minkä takia kukaan haluaa pilata lomaansa tekemällä jotain niinkin kamalaa kuin töitä? Hullua kansaa.


Kolmas päivä


Herään jälleen kerran puhelimen pirinään. Haikeana ajattelen niitä aikoja, jolloin puhelimia ei oltu keksitty vaan soittamisen sijaan kirjoitettiin kirjeitä, ja nekin matkasivat hevoskyydillä useamman päivän määränpäähänsä. Ah, nuo onnekkaat aikalaiset, kadehdin heitä!

En taaskaan jaksa vastata, sillä viime yön tuska kummittelee yhä mielessäni. Edellisenä iltana lämmitettin taas sauna, ja kaikesta päätellen se ei ollut hyvä idea: Tiistaisesta saunomisesta jäi vielä lämpöjä saunaan, ja se lämpeni eilen hyvin nopeasti hyvin kuumaksi. Lempeät ja leppeät löylyt olivat muisto vain. Kaiken lisäksi saunominen ajoitettiin liian myöhäiseksi, eikä muuri ehtinyt kunnolla jäähtyä ennen unelle menoa. Iltasella jo tuntui hieman lämpimältä, mutta se oli vasta alkusoittoa. Yösydännä mökki lämpeni niin kuumaksi, että Helvettikin olisi tuntunut viileältä. Pimeän pätsin ahdingon kruunasi inisevä hyttysarmeija, joista jokainen vuorollaan iski kiinni avuttomaan uhriinsa. Tappoyritykset olivat täysin turhia, sillä uninen ja sokea ihminen on kankea ja hidas pienen vikkelän hyttysen rinnalla. Eikä siinä tuskaisessa kuumuudessa edes jaksanut taistella. Oli siis vain antauduttava; tyyny korvalle peittämään hyttyshävittäjien äänet, jotka pian huomasivatkin hetkensä koittaneen. Pistot kirpaisevat ympäri kroppaa, mutta lamaantuneena ajattelen sen kestävän vain hetken, eihän hyttyset paljoa jaksa.

Tänäaamuna pääsin sentään sängystä ylös ilman tuskanhuutoja, vaikka selkä kyllä ilmoitti eriävän mielipiteensä nukkuma-alustan mukavuudesta. Se taisikin olla ainoa positiivinen asia. Yöllisen hyttyshyökkäyksen jäljiltä jalkani ovat täynnä hyttysenpuremia jotka kutisevat niin että järki meinaa lähteä. Ja eilisestä talonkunnostusprojektista sain palkaksi kaksi tikkua sormeeni. Eikä neulaa missään. Tietystikään. Sehän olisi ollut aivan liian helppoa. Pinsetit ovat aivan liian suuret tähän hommaan -huomasin sen jo eilen, kuin myös sormeni punaisuudesta ja sykkivästä kivusta päätellen- eikä lähistöllä näy edes terävää puukkoa. Mutta hätä keinon keksii, minä kaksi parempaa. Siis sekatöörit repusta, käsidesillä puhtaaksi ja siitä vain sormea kaivamaan. Jos ei sattuisi niin pirusti, saattaisin jopa nauraa tälle näylle: Nuori nainen sörkkii pientä tikkua sormeen -ja varsinkin siihen tikkuun- nähden suurilla oksasaksilla otsa kurtussa, kieli keskellä suuta aina välillä armottomasti kiroten. Käyhän se näinkin..

Iltapäivään mennessä iskee apatia. Pakolliset työt on tehty, eikä huonosti nukutun yön jälkeen jaksa aloittaa uutta projektia. Paljon olisi tekemistä, mutta kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Selkää kivistää. Unettaa. Koti tuntuu koko ajan houkuttelevammalta. Ja Forecakin lupailee koko illaksi ukkosta. Hmm...

Mutta jo ajatus auton pakkaamisesta aiheuttaa näppylöitä. Nyt sen vasta todella näkee kuinka paljon tavaraa olisi pakattavana. Pieni mökki on tupaten täynnä roinaa ja rompetta, ja ulkona on vielä toinen samanlainen satsi. Ei, ei, ei, ei. Ja mitä siellä kotonakaan olisi tekemistä? Ei niin mitään. Tai oikeastaan paljonkin. Aivan liian paljon.

Sulloudun uimapukuun, nappaan delfiinin kainaloon ja suuntaan järveen. Kastan varpaani veteen ja totean sen olevan jääkylmää! Tuuli tuo naapurijärven kalseaa vettä suoraan mökin rantaan. Käveleskelen hetken aikaa rantavedessä ja annan jalkojeni totutella hyiseen veteen. Varovasti istahdan delfiinin selkään ja sadattelen mielessäni. Ääneen ei kehtaa sillä naapuriin on ilmestynyt väkeä. Samperi, eikö niilläkään mitään parempaa tekemistä ole kuin lorvia mökillä?

Loppujen lopuksi uiminen ei kiinnostanut, vaan tyydyin kellumaan delfiinin selässä aurinkoa ottaen. Vaikka ei siitä mitään hyötyä ollut, valkoista lihaa saisi grillata tunti kaupalla ennen kuin mitään tulosta näkyisi. Enkä säästynyt edes kastumiselta, sillä vain pääni ja ylävartaloni säästyivät kuivina. Kammetessani itseäni ylös lutakosta antoi selkäni jälleen kerran mielipiteensä julki moisesta aktiviteetista. Ilmeisesti kylmä vesi sai lihakset entistä enemmän jumiin, jonka johdosta kulkeminen ja oleminen oli taas entistä hankalampaa. Voi tätä mökkiloman autuutta..

Ulkoilusta tulee nälkä, siispä kahvinkeittoon mars! Vesikannu auki ja vedet kahvipannuun. Kaikki ne loput, enempää ei näytä olevan. No, koirat saa järvestä vettä ja jääkaapissa on kyllä vichyä. Ei siis mitään hätää. Seuraavaksi maitopurkki kouraan ja tilkka siitä kahviin. Hitto, sekin loppuu. Lähtö alkaa näyttää väistämättömältä. Mutta kun en tahdo lähteä! Yllätyn itsekin halustani jäädä. Koko ajan olen kaihoisasti ajatellut kotia ja sen mukavuuksia, kironnut mökkiä ja kaikkia rasittavuuksia, mutta silti olen nauttinut täällä olostani. Mielenvikainen ihminen. Kaikki on mennyt "just niinku ei pitänykään" ja silti kaiken sen jälkeen pistän vastaan kuin heikkopäinen täältä poistumiselle. Tai poistetaan se "kuin". Jossain kohtaa muutoinkin kieroa mieltäni on pakko olla paha vinouma, ei tätä muuten voi selittää.

Lähden metsään samoilemaan ja katsastamaan samalla kantarelliapajat. Jos vaikka päätös lähtemisestä tai jäämisestä löytyy siellä. Ämpäri kourassa tiirailen metsänpohjaa keltaisten lakkien toivossa. Ja löydänkin oitis pari. Vaikkei ole edes sesonkiaika vielä! Silmä tarkkana jatkan retkeäni; kuusen ali, tuosta haavan vieritse, tuossa on kaatunut koivu.. P*RRRRRKELE! Salakavalasti koivun laho runko yritti kampata viattoman sienestäjä-raukan, mutta ketterästi kuin alppikauris loikin turvaan. Suoraan toisen rungon päälle. Sieluni silmin jo näen itseni rysähtäneenä tantereeseen, mutta kuin ihmeen kaupalla saan pidettyä tasapainoni ja pääsen turvaan. Nyt saa riittää, täältä on päästävä pois jos aion selvitä hengissä huomiseen.


Kotimatkalla katselen haikeana kauniita Hämeen maisemia. Mietin samalla, ettei ole mikään ihme että täältä tulee niin paljon runoilijoita ja kirjailijoita: Kun katselee näitä aaltoilevia viljavainioita, vehreitä laaksoja tai synkkiä kuusimetsiä, tulee väkisinkin runolliseksi. Hiljalleen maisema tasoittuu kun saavumme lähemmäksi Satakuntaa; mäki siellä, toinen tuolla kaukana jossakin
.
Kotiin päästessäni selkää taas polttaa niin että silmissä kipunoi. Pieni jaloitteluhetki helpottaa onneksi hieman. Ensimmäinen tavarasatsi autosta sisälle ja toista hakemaan. Ovi kiinni.. Ei, ei ovea kiinni! Avaimet on sisällä! Voi hyvä jumala, eikö tämä koskaan lopu!? Mitä niin julmaa, kamalaa ja täydellisen hirvittävää minä olen elämässäni tehnyt että minua näin rangaistaan? Sisälle on kyllä toinenkin tie, mutta se on esteiden täyttämä: Kaksi komeroa _aivan_ täynnä erinäistä turhaa tavaraa. Seuraavat viisi minuuttia on täysin julkaisukelvotonta materiaalia, lähinnä luettelo kaikista kirosanoista jotka maa päällään kantaa, ja ehkä muutama keksittykin joukossa.

Sisälle päästessäni menen suorinta tietä makuuhuoneeseen, nappaan läppärin kainaloon ja vannon etten enää ikinä, koskaan poistu täältä.