keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Kuin kissat ja koirat

Koirilla ja kissoilla on maaginen maha: Heti kun ne kääntyvät selälleen paljastaen karvaisen vatsansa, on joku oitis rapsuttelemassa tai pöristelemässä, samalla ehkä jopa puhellen pehmoisia. Sille ei vain voi mitään, karvamahan vetovoima on vastustamaton. Ja voi että kuinka ne näyttävätkään autuailta kölliessään siinä krahnuteltavina. Kadehdittavan onnellisilta suorastaan. Mutta ei tuo toimi ihmisillä, tuo kellahdus ja muka niin viaton venyttely. Olen kokeillut. Eikä kukaan ole vielä tullut pörisyttelemään mahaani, mikä on kyllä aika epäreilua. Minulla on sentään karvattomampi, mutta silti pehmoisempi vatsa.

Koirat saavat erityiskohtelua myös kyläreissuilla. Ihmisvieraat tervehditään monotonisella yhden tavun äännähdyksellä, mutta heti koiran huomattuaan ääni nousee oktaavilla, ja sanoja tursuaa suusta niin ettei perässä meinaa pysyä. Jossain vaiheessa muistetaan, että koiran mukana taisi tulla joku muukin, ja huikataan että hae sieltä kahvia, mutta mitään kastamista ei kyllä ole. Keittäessäsi itsellesi kahvia, kuulet yletöntä lirkutusta toisesta huoneesta, ja pian sieltä tullaankin jääkaapille ja kaivetaan kaikki herkut esiin. Ei sinulle tarjoiltavaksi, vaan koiralle. Eikä mitään järkevää keskustelua saa aikaiseksi, sillä kaikki asiat täytyy kysyä ja tarkistaa koiralta. "On se ilmoja pidelly, eikös olekin Turre? Kylläpä tänään oli rankka päivä, olikos sullakin Turre? Mitäs Turre sanoisit, jos.."

Kissat taas ovat niin pieniä, että saavat ahdettua itsensä kaikkiin mukaviin paikkoihin. Kuten esimerkiksi ikkunalaudalle: Siinä ne retkottavat ja ottavat aurinkoa samalla kun alapuolelta hohkaa patterin ihanaa lämpöä. Ne turjakkeet mahtuvat myös siihen pieneen aurinkoplänttiin, joka paistaa verhojen raosta sängylle. Vaikka asettelisi itsensä kuinka kiemuralle ja mahdollisimman pieneksi, ei auringon lämmöstä saa nauttia kuin toinen pohje tai kolmannes lapaluusta. Tosin siitä on nautinnollisuus kaukana, sillä kohta täytyy jonkun tulla auttamaan niskan taa juuttuneen polven kanssa.

Katkera olen eläimille myös siitä, että ne saavat rauhassa olla tökeröjä. Siis jos vaikka tulee vieraita kyläilemään, niin ei kukaan sano poikkipuolista sanaa kun koira kääntää nenänsä poispäin ja alkaa nukkua jättäen vieraat viihdyttämään itse itseään. Eikä kukaan sano syliin tunkevalle kissalle, että menetkös siitä. Ei, siihen se saa tulla pötköttelemään ja käpertyä kerälle kyläilijän vatsan päälle. En minä vaan saa..

maanantai 25. lokakuuta 2010

Ammatinvalintakysymyksiä

Onneksi en ole lääkäri tai kirurgi. Heidän työnsä on niin vaativaa, etten ikimaailmassa pystyisi siihen. Muutoin ei välttämättä olisi mitään ongelmaa, mutta yritäpä pitää pokkaa kun kerrot muulle hoitohenkilökunnalle tai huolestuneille omaisille, että potilaalla on hetkurinta. Ei tulisi mitään. Nauruhan siinä pääsisi ilmoille ja hetkuisi hekotuksensa tahdissa hämmentyneiden omaisten itkuisten silmien edessä. Ei olisi soveliasta sellainen.

Eikä se kirurgin ammatti minulle muutenkaan sopisi. Olen aivan liian utelias luonteeltani pystyäkseni edes rutiinileikkauksiin. Ei sekään olisi soveliasta, että kun potilas makaa vatsa avattuna lavetilla, niin lääkäri siirtelisi sisuskaluja haltioissaan ja hokisi "Oooo, mitäs täältä löytyy..? Ahaa, näinkö sen kuuluisikin olla! Ooooo, tämäpä vasta mielenkiintoista!" Tovin kuluttua kuuluisi hoitajan vieno yskäisy ja kaino pyyntö, että josko se tohtori nyt suvaitsisi katsoa tätä potilaan murtunutta nilkkaa..

Toinen minulle täysin soveltumaton ammatti on rekkakuski. Ensinnäkin siksi, että eksyisin kymmeniä kertoja ennen kuin saisin rahdin perille. Ei mitään hyötyä mistään keepeeässistä tai muista vempeleistä, löytäisin itseni kuitenkin aivan väärästä paikasta. Toisekseen; kadottaisin rekkani. Mikäli rekka perävaunuineen ei olisi neon-valoin koristeltu ja loistaisi kilometrien päähän niin, ettei sitä voisi olla huomaamatta, hukkaisin sen ensimmäisen huoltoaseman pihaan. Yritä siinä sitten pomolle selittää Hankkija-lippis kourassa, että siellä se on jossain päin Tikkulan ABC:tä, mutta kun ei nyt oikein muista että missä siellä..

Enkä nyt oikein tiedä sovellunko edes puutarhuriksi, siis opiskelemaani ammattiin. Tuokaa minulle mikä tahansa kasvi, niin saan sen hengettömäksi. Ja tästä menen takuuseen. Jos se ei kuole tavanomaisilla tavoilla, siis joko liikakasteluun tai muutaman kuukauden unohtamiseen, niin sitten kokeiluun. Useimmiten vastaus kysymykseen "Mitä mahtaa tapahtua, kun..?" on "Se kuolee." Toisaalta taas pystyn käyttämään tätä hyväkseni; osaan kertoa asiakkaille -ehkä nyt en ihan hoito-ohjeita, mutta ainakin sen, mitä ei kannata tehdä.

Mutta ehdottoman pätevä olisin takkamannekiinina. Kulkisin messuilta messuille esittelemässä kuinka ihanaa on loikoilla lämpimän takan edessä kuin kissa uuninpankolla. Samalla voisin tehdä sopimuksen vaatefirmojen kanssa heidän tuotteidensa lämmönsietokyvyn testaamisesta. Rahaa tulisi ovista ja ikkunoista, sillä kyllähän nyt takkamannekiinille on kysyntää! Ainoa huono puoli tässä olisi se, että kukaan messuvieras ei pääsisi kunnolla katselemaan sitä esitteillä olevaa takkaa; jos joku kehtaisi edes vihjata, että täytyisi siirtyä pois edestä, ja siten pois loimuavan takan lämmöstä, murisisin oitis moiselle ruojalle. Ja vaikka olen kuulemma yhtä pelottava kuin koiranpentu, niin muistuttaisin siitä tosiasiasta, että koiranpennuilla on äärettömän terävät hampaat..

torstai 14. lokakuuta 2010

Korillinen päreitä, laatikollinen proppuja ja uudet hihat, kiitos!

Joinain päivinä sitä tahtoisi käpertyä talon pimeimpään nurkkaan niin pieneksi, ettei kukaan näe. Mukaansa sinne piilonurkkaukseen voisi ottaa muhkean peiton, kirjan ja taskulampun. Ja ehkä ihan vähän suklaata. Siellä sitten saisi köllötellä aivan rauhassa niin kauan, että jaksaa taas katsella maailmaa. Ja mikäs siellä ollessa, lämpimässä ja rauhallisessa paikassa lukemassa, ja ehkä maistelemassa sitä suklaata, joka saattoi vahingossa tarttua mukaan.

Sopiihan sitä haaveilla. Ei nimittäin onnistu tässä taloudessa. Välittömästi sillä sekunnilla kun takapuoli koskettaa kylmää lattiaa, on sylissä kolme koiraa vaatimassa selitystä moiselle toiminnalle. Ehkä vielä kissakin joukon jatkeena. Vartin "Ei, te ette nyt tule tänne! Ei, pois! EI, EI, EI!!" kehityskeskustelun jälkeen pääsee vihdoinkin nauttimaan rauhasta. Asettelet itsesi mukavaan asentoon, hengität syvään, otat kirjan käteen ja avaat suklaan. Ja taas Yksinäisyyden Nurkkauksessa on ylimääräisiä ja epätoivottuja tyyppejä. Tällä kertaa kissakin on varmasti mukana, ja seistä pönöttää rinnan päällä tunkien nenäänsä suklaaseen. Mihin tahansa yrittääkin kättään kurkottaa, siellä vaanii vaarallinen peto kita ammollaan ja kuola valuen.

Jos vain jaksaisin, lähtisin mökille ja ottaisin vain kissan mukaani. Siellä meidän olisi mukava kölliä takan ääressä, tapellen kumpi saa olla lähempänä tulen hehkua. Ainoa kynnyskysymys on matka. Kaksisataa kilometriä suuntaansa ei houkuttele. Varsinkaan kissan kanssa. Aivan ensimmäinen koetinkivi olisi katin saaminen kantokoppaan. Jollain kummalla konstilla eläimet aina tietävät, että niiden pään menoksi on suunnitteilla jotain, joten katinroikale on kaivettava jostain kaapin perukoilta esiin. Ehkä jopa useampaan kertaan, jos ei ole varovainen. Muutoinkin varovaisuus on vain hyvästä, mikäli tahtoo lähteä mökille suoraan, eikä kiertää terveyskeskuksen kautta..

Kun maukuja on vihdoin saatu boksiin, voi mökkiloma alkaa. Kantoboksi autoon, kääntö virta-avaimesta ja kuuluu vain moottorin ulvontaa. Anteeksi, tarkoitan tietysti kuuluu vain kissan ulvontaa. Jos kuitenkin on sitä mieltä, että hermot kestävät tuota korvia vihlovaa ja sydäntä riipivää mouruamista seuraavat kolme tuntia, voi lähteä matkaan.

Perillä odottaa taistelu säkkipimeässä ulko-oven kanssa, jota ei meinaa saada millään auki. Ovea täytyy samalla nostaa ja työntää kun vääntää avaimesta. Vai oliko se vetää ja painaa..? No, kuitenkin.. Erinäisten epätoivon huudahdusten ja huokausten jälkeen ovi avautuu, ja kissan voi päästää jaloittelemaan mökkiin ja nauttimaan vapaudesta. Ja sehän nauttii. Pinkomalla suoraan kauimmaiseen ja ahtaimpaan koloon jonka löytää. Loppuaika tästä ihanasta hermolomasta meneekin siihen, että yrittää saada kattia sieltä pois. Ja kotimatka hieman venyy, sillä lähin terveyskeskus on parinkymmenen kilometrin lenkin takana..

Hermojen kannalta siis parasta unohtaa hermolomat, ja tyytyä kotona istumaan tuolilla niinkuin aikuiset ihmiset.

 ...ja ehkä vähän maistella sitä suklaata..

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Ihan kipeetä!

Ihmiset ovat hirveän huumorintajutonta sakkia. Kun murjaisee mielestään jonkin mehevän vitsin, ei kukaan kuitenkaan naura. Eikä saa edes sellaista kohteliasta muka-naurahdusta, vaan saattaa saada lähinnä kauhistuneen ilmeen. Höh. Se oli hauska vitsi. Naura!

Syynä nauramattomuuteen saattaa tietysti olla se, että kaskun kertoja kramppaa kivusta ja vitsailee tilastaan. Ehkä. En tiedä. Tylsiä ihmiset kuitenkin ovat. Ja luulisi että ne siellä lääkäriopistossakin ovat kertoneet huumorin positiivisista ja parantavista vaikutuksista oppilailleen, mutta ei, hämmentyneen mulkaisun vain saat palkaksi tylsän päivystysvuoron piristämisestä. Huonoa asiakaspalvelua, sanon minä.

Miten niin ei muka ole huvittavaa, kun vatsalihasten krampatessa nauraa ivallisesti saavansa ilmaisen treenin ilman että itse tekee oikeasti mitään? Tai kaula- ja leukalihasten krampista aiheutuva tahaton pään nyökyttely ja kommentti jees-miehestä tai kielto riettaista ehdotuksista ei muka saisi naurattaa? Tai kun katsoo merkitsevästi kättään ja sen jälkeen miespuolista henkilöä sillon kun käsi vispaa holtittomasti ja sormet puristuvat nyrkkiin, ja kysyy "Oleks kade?".

 No ei si. Olkaa tommosia.

tiistai 5. lokakuuta 2010

"Rio ohoi!"

Tänään oli oikein leppoisa päivä. Heräsin ajoissa, ehdin bussiinkin, työpäivä meni nopsaan ja pääsin jopa aikaisemmin kotiin. Kaikinpuolin mukava päivä siis. Kunnes se palautui takaisin normaaliksi.

Olin kävelemässä juuri kaupan ohi, kun päätinkin mennä ostamaan jotain itselleni kahvin kanssa. Lampsin sisään, kiertelin ja katselin, nappasin mukaani vanilja-suklaa -donitsin ja hipsin kassalle. Täti siinä tiskin toisella puolella kertoo hinnan ja jää odottavaisesti katselemaan kun yritän kaivaa lompakkoani repusta. Avaan sivutaskun, ja ensimmäisenä esiin pyrkii banaani. "Voi luoja, minkä ihmeen takia sen tänne laitoin!? Nyt tuo luulee että varastin sen.." Posket paloauton punaisina yritän näyttää mahdollisimman syyttömältä ja huolettomalta ja jatkan kaivelua. Banaani ja oksasakset yrittävät kumpainenkin kilvan päästä repun ahtaudesta, mutta saan ne onneksi pidettyä siellä. Eipä ole lompakko täällä. Kassaneiti hymyilee yhä, hieman tuskastuneesti, mutta hymyilee kuitenkin.

Siirryn tutkimaan tupaten täynnä olevan repun sisuksia. Ensin täytyy toki ottaa pois tieltä takki ja kaulaliina, jotta pääsen käsiksi repun varsinaiseen sisältöön. Ja toiseen banaaniin. Yritän pitää toisella kädellä vetoketjusta kiinni siten, ettei reppuni retkota aivan avoimena kassatädin suuntaan. Hiki otsalta valuen ja posket punoittaen ojennan viimein maksun, ja häivyn vikkelästi paikalta. Tai en nyt niin kovin vikkelästi. Ensin täytyy pakata reppu uudestaan..

Kipittäessäni ulos kaupasta, vilkuilen samalla kelloa. Alkaa tulla kiire. Lompakko-episodi söi kallista aikaa, ja kohta myöhästyn bussista. Katua ylittäessäni katseeni etsii haukan lailla pysäkkiä. Ja löytääkin sen. Se on kadun toisella puolella, siellä mistä juuri tulin.. Kipitän siis kadun yli uudestaan, ja ehdin pysäkille juuri kun linja-auto kurvaa paikalle. Kaivan bussikortin banaanin vierestä ja ahtaudun penkkien väliin istumaan, sillä muutakaan paikkaa ei ole vapaana. Hartiani krinnaavat penkkien selkänojiin ja koipeni valtaavat puolet käytävästä. Siinä ahdingossa istuessani sattumalta huomaan housujeni vetoketjun olevan avoinna kuin kirkon ovet pyhänä. Ties kuinka kauan tämä kirkollinen juhlapyhä on kestänyt, mutta se loppuu nyt. Tai ainakin heti sen jälkeen kun pääsen pois tästä ahtaasta istumapaikastani ja saan liikuteltua raajojani sen verran että pystyn vetämään vetoketjun kiinni.

Ja sitten banaanilaivalla pois.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Good morning, and in case I don't see ya, good afternoon, good evening, and good night!

Joskus mietin, ettei tämä ole oikeasti totta. Mikään ei ole totta. Olen jossain Truman Show -tyyppisessä ohjelmassa, jonka ohjaaja on kiero, pieni mies. Päivät pääksytysten tuo miekkonen juonii aina vain uusia kujeita pääni menoksi, ja yrittää saada katsojalukuja nousemaan mitä uskomattomimmilla tempauksilla. Mutta joskus minä vielä löydän sen oven, ja poistun tästä hullun myllystä. Tai sitten en..

Mutta oikeastaan elämästäni ehkä saisikin hyvän reality-ohjelman, sellaisen Selviytyjät-tyyppisen: Täysin suuntavaistoton, huonon laskupään omaava ja tapaturma-altis nuori nainen lähetetään autiolle saarelle selviytymään haasteista, joista ensimmäinen on ruoan riittävyys. Ennen matkaa on nimittäin annettu tehtäväksi laskea itse kuinka paljon tarvitaan ruokaa vaikka kuukaudeksi. Tarkan laskutoimituksen jälkeen otan mukaani kolme perunaa ja kananmunan.

Ensimmäisessä jaksossa nähdään myös dramatiikkaa, kun eksyn jo ensiminuuttien aikana metsään. Ja kun aikani harhailtuani löydän vihdoin ja viimein tieni ulos, olen täynnä naarmuja ja mustelmia. Tämä harharetki aiheuttaa äänimiehille ja editoijille paljon töitä, sillä metsästä kuuluvat sadattelut ja manaukset tulee sensuroida yksitellen. Helpommalla pääsisivät, jos suosiolla laittaisivat koko minuutiksi yhden pitkän piiiiiiiipin. Mutta eihän se sovi. Yksittäin täytyy heidän piippaaman.

Suurempi haaste olisi kuitenkin ehkä kameramiehillä, joiden täytyisi osata säätää vekottimensa niin, ettei valkoinen ruhoni häikäisisi katsojia. Tropiikissa ei kuitenkaan viitsi jatkuvasti käyttää pitkähihaisia, pitkiä housuja tai kokovartalohaalareita, joten auringonpaiste yhdistettynä maidonvalkeaan ihooni aiheuttaisi suunnattoman säteilyvaaran. Tietysti voitaisiin koteihin jakaa jonkun TV-lehden mukana suojalaseja, mutta ne kuitenkin katoavat tai menevät rikki ennen sarjan loppua. Hyvä puoli tässä on se, ettei yökuvauksiin tarvita erikoiskameraa.

Seuraava haaste ehkä olisi se, miten Amnestyn saisi hiljaiseksi: Eihän ihmisoikeusjärjestö voisi vain katsoa vierestä kun ihmisoikeusjulistuksen viidettä artiklaa rikotaan. Tavallaan. Sillä onhan se kidutusta laittaa minut, näillä meriiteillä, yksin keskelle ei-mitään luonnon armoille. Jos ei minulle, niin ainakin katsojille..