maanantai 29. marraskuuta 2010

Je suis une femme fatale

Toivon syvästi, ettei mikään minut joskus mahdollisesti työllistävä taho tule koskaan lukemaan tätä blogia. Nämä postaukset eivät millään voi antaa kovin hyvää tai täysjärkistä kuvaa kirjoittajastaan. Tietysti voin sanoa, että olen keksinyt kaiken omasta päästäni ja lahjoa todistajat hiljaisiksi, mutta luultavasti viisi euroa per pää ei ole riittävästi. Ja sekin tietysti pitkällä maksuajalla.

Perinteinen uhkailukaan ei mitä luultavimmin pure, sillä pahaenteisesti sanottu "tiedän missä asut" saa vastaukseksi ainoastaan irvailevan kysymyksen "Ja miten ajattelit löytää perille?". Enkä usko että uhrini muutoinkaan menettäisivät yöuniaan, sillä valloilla oleva mielipide väittää minun olevan kiltin. Mikä ei tietenkään ole totta. Olen hyvin, hyvin vaarallinen..

..En suostu jatkamaan ennen kuin tuo naurun remakka lakkaa..!

Kiitos. Mihin jäinkään..? Niin, olen siis vaarallinen. Ja heti kun keksin miten, kerron sen teille..

Ja nyt, jos sallitte, vetäydyn vilttiin kääriytyneenä punomaan katalia juoniani. Olkaahan siis varuillanne, saatan minä hetkenä hyvänsä ilmestyä ovenne taakse ja.. uhkailemalla naurattaa teidät henkihieveriin!

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Henkilö, johon yrititte ottaa yhteyttä, ei ole juuri nyt tavoitettavissa. Olkaa hyvä, ja yrittäkää myöhemmin uudelleen.

Tänään piti niin ahkerasti opiskella kotona, mutta eihän siitä mitään tule. On taas vaihteeksi sellainen päivä, että unohdun yhtäkkiä omiin ajatuksiini. Saatan tuijottaa minuuttikaupalla tyhjyyteen, ja miettiä jotain niinkin tärkeää kuin painimista tanskandogin kanssa. Eikä minulla edes ole moista koiraa, tai kellään ystävällänikään, ei edes naapurissa. Pääkoppani on täynnä yhtä järjettömiä ja mihinkään mitenkään liittymättömiä asioita, jotka vain yhtäkkiä valtaavat ja lamauttavat kaikki aivojen toimintakeskukset. Ja todellakin siis yhtäkkiä: Tällaisina päivinä jopa puhuminen on liian vaativaa, sillä saatan zombiintua kesken lauseen. Ja olenpa joskus löytänyt itseni istumasta sohvalta tuijottamassa pimeää telkkaria toinen jalka housunpuntissa, kun koomakohtaus on vallannut kesken pukemisen.

Normaalisti aamuni kestävät tunnin verran, tänään olen kolminkertaistanut tuon ajan. Litra kahvia on sentään hieman nopeuttanut toimintaani, enkä enää pysähdy kuin kerran minuutissa muutamaksi sekunniksi. Ja normaalisti tuossa ajassa ehtisin ajatella neljä rönsyilevää aatosta alusta loppuun, mutta en tänään. Tänään olen liian hidas edes yhdelle. Viimeisin saavutukseni oli "kärpänen". Ei mitään muuta. Pelkkä "kärpänen".

Ja jos joku kuvittelee nähneensä minut tällaisena päivänä, hän on väärässä. Vaikka kuinka yrittäisin, en ikinä ehtisi lähteä kotoa ihmisten aikaan. Testattu on. Normaalistikin saatan vaipua horroksen omaiseen tilaan, mutta se on tämän rinnalla hyyyyvin pientä. Eikä tähän vaivaan auta edes mikään. Tai ainakaan en ole vielä keksinyt sellaista lääkettä. Toisinaan saatan tointua muutamassa tunnissa, mutta monesti olen koko päivän muka paikalla, ja silti jossain aivan muualla. Tänäänkin vietän todennäköisesti lopun päivää löytäen itseni milloin mistäkin, erittäin syvällisiin pohdintoihin uppoutuneena. Kuten esimerkiksi ratkomassa kinkkistä arvoitusta siitä, että minkä ihmeen takia ajattelin kärpästä..?

lauantai 20. marraskuuta 2010

"Rakas Joulupukki, tänä vuonna EN halua.."

Joulu on taas tulossa, ja lahjat sen muassa. Yleisesti ottaen minulle ei voi antaa huonoa lahjaa, pussilakanasetit, suihkusaippuat ja muut tulevat kyllä käyttöön, mutta löytyy silti joitain sellaisiakin lahjoja, joiden kanssa on pinnistettävä se iloisesti yllättynyt "voi vitsit kun tää on hieno!" -ilme kasvoille:

  • Ihonväriset mummualmarit. Ja tietenkin nämä hekumalliset seksypöksyt ovat kokoa 52. Jota minä siis en ole.
  • Merihenkinen seinäkello. "Reivatkaa purjeet!" Siinä onkin melkein ainoa veneilyaiheinen lausahdus jonka osaan. Toinen on "Pelastukoon ken voi! Naiset ja lapset ensin!"
  • Salaatinottimet. Kiitos, nämä sointuvatkin kauniisti niihin viime- ja edellisvuotisiin ottimiin.
  • Tuoksukynttiläsetti. Od gyllä gauheen ihasduddava duogsu, giiddi dosi baljon! Oongkin aida halunnud gogeilla trakeostomian degemisdä leathermannilla..
  • Wienernougat. Rrrrakastan suklaata, mutta olen mantelille allerginen. Että kiitti vaan, mäkin vihaan sua.
  • Maukkaimmat kalaherkut- keittokirja. Tämähän tulikin tarpeeseen, pääsee oitis käyttöön! Vihdoinkin lakkaa keittiön pöytä heilumasta kun tämän laittaa sen jalan alle.

Ja tiedän, että julkaisemalla tämän listan, ammun itseäni jalkaan. Siellä sitä nyt naureskellaan, että olenpa ovela ja ostan tuon sille joululahjaksi, kjäh kjäh. Täytynee siis harjoitella peilin edessä "hehe, oletpas sinä ovela ja varsinainen vitsiniekka kun tämän minulle ostit lahjaksi, nauran tälle vielä huomennakin" -ilmettä.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Voiko ihanammin aamun enää alkaa..?

Aamuni ovat nykyään rauhallisia, tylsiä suorastaan. Herään, painan torkkua, herään uudestaan, nousen ja laitan kahvinkeittimen päälle. Aamupesun jälkeen juon kahvia ja herään vihdoinkin oikeasti, hoidan muut aamutoimet ja istun kymmenen minuuttia pyöritellen peukaloitani, kunnes vihdoin saan lähteä odottelemaan bussia. Kyllä, nykyään joudun odottamaan linja-autoa. Huoh.. Toista se oli ennen..

Kuvittelin typerästi, että syyskuinen bussista myöhästymis-episodi olisi ollut aamutoilailujeni huipentuma, mutta toisin kävi.. Viikko tuon jälkeen oli luvassa jotain vieläkin pahempaa: Tuona päivänä oli sovittu keikkahomma, ja paikan päällä oli määrä olla puoli yhdeksältä. Näin juuri unta bussista myöhästymisestä, kun puhelin soi. Hapuillessani tuota pirisevää vekotinta, huomaan verhojen raosta kajastavan enemmän valoa kuin mitä normaaliin heräämisaikaani kuuluisi. Samalla panen merkille myös sen seikan, että tunnen itseni kovin levänneeksi. Tämä ei enteile hyvää.. Kun vihdoin saan puhelimen käteeni, tuijotan näytössä vilkkuvaa nimeä mitään kuitenkaan tajuamatta. Tovin kuluttua välähtää ja keksin mitä tuolle laitteelle kuuluu tehdä, ja niinpä vastasin puheluun.

Olen lähes neuroottinen herätyksen tarkistamisen kanssa, mutta tietysti juuri edellisenä iltana olin päättänyt olla tarkistamatta sitä. "Turhaan siinä hermoilet, tänäkin aamuna heräsit oikeaan aikaan, joten mikä tässä nyt olisi muuttunut..?" Niinpä niin, mikäpä muu kuin se, ettei herätys ollut kuitenkaan päällä. Pari ensimmäistä sekuntia puhelusta on kuin sumun sekainen paha uni, josta vihdoin herään vielä pahempaan todellisuuteen. Kello on varttia yli kahdeksan. Olen nukkunut pommiin. Suuren luokan ketutus, nolotus ja itseruoskinta nostavat rumat päänsä terhakkaina kuin vieteriukot heti sillä sekunnilla, kun ensimmäinen aivosoluni havahtuu autuaasta tietämättömyyden tilastaan. Kiroan kuin rappioitunut merimies ja ponkaisen ylös sängystä.

On melkolailla mahdotonta kuvailla sitä olotilaa, joka sinä aamuna valtasi kroppani jokaisen solun ja mieleni syvimmätkin sopukat. Fyysiselle toiminnalle oli varattu kolme aivosolua, joiden turvin pystyin suorittamaan aamutoimet, ja loput olivatkin täydessä tohinassa keksien kirosanayhdistelmiä ja aivan uusiakin sanoja. Latelemani manaukset olisivat eittämättä saaneet ronskimmankin miehen korvat helottamaan, ja poskilleen nousemaan häveliäisyyden ruson. Kiroaminen oli niin automaattista, etten edes huomannut sitä ennen kuin Kolmen Koplan vanhin koira tuli palauttamaan minut takaisin ruotuun: Se istui viereeni, nosti toisen etukäpälänsä reidelleni ja katsoi toruvasti, kuin sanoen että koitas nyt rauhottua. Ja minä tottelin kiltisti, pakkohan se oli..
Vaikka nautinkin nykyisistä leppoisista aamuista, kaipaan silti jollain äärettömän kierolla ja mielenvikaisella tavalla noita hyvinkin tapahtumarikkaita ja hermot riekaleiksi repiviä päivän ensimmäisiä minuutteja. Nuo hetket olivat tehdä minusta ihmisraunion, sellaisen, joka mumisee kadulla yksikseen ja julistaa ohikulkijoille aamujen olevan paholaisesta. Ja silti joka päivä, siinä hiljaa istuessani ja sormia pyöritellessäni, muistelen kaiholla vanhoja hyviä aikoja, kun päät olivat puuta, mutta aamut rautaa.