maanantai 24. lokakuuta 2011

Maulahden kotisairaala

Olen tässä nyt muutaman päivän kärsinyt kovista pääkivuista, ja joinain hetkinä olen pystynyt ainoastaan makaamaan sängyssä peiton alla kärvistellen. Mutta onneksi minulla on koulutettua hoitohenkilökuntaa: Yksi huolehtii ääreisverenkierrostani, ja lämmittää jalkojani; toinen huolehtii yleisestä turvallisuudestani ja henkisestä hyvinvoinnistani vahtimalla sängyn vieressä, ja jos tilanne näyttää Vartijan mielestä huonolta, hiipii se viereeni rutistettavaksi; kolmas tapittaa vieressä ruoka-aikaan ja vahtii etten vain tukehdu syömisiini, ja auliisti uhrautuu jätemyllyn osaan mikäli en jaksakaan kaikkea; ja viimeinen, eli hyrisevä kattilainen, toimii niin yleislämmittäjänä kuin fysioterapeuttinani, pitäen huolta ainakin käsien lihaskunnosta rapsuttelun muodossa, sekä muista lihaksista möyhen.. siis hieromalla ja antamalla akupunktiota.

Koko ajan minulla on myös seuraneitejä ja -herroja, ja sosiaalisten tarpeitteni tyydyttämisestä pidetään huolta ehkä vähän liiankin kanssa. Minä kun olen kuullut, että sairaana täytyisi levätä. Mutta jos kysyy toiselta sisar ei-niin-hento karvaiselta mielipidettä, saa saman vastauksen kuin ensimmäiseltäkin, eli lepo ei kuulu tämän hoitolaitoksen toimintatapoihin. Sama on vastaus myös tohtori Koiralta kysyttäessä, kuin myös professori Hyrinä-Kattilaltakin.

Vaikka kuri on rankka ja raaka täällä, saan kuitenkin ulkoilla valvotusti ja soittaa silloin tällöin äidille. Puheluita kyllä valvotaan, etten vain lähetä mitään salaisia viestejä ulkopuolelle, ja niiden kestoonkin puututaan tarvittaessa. Turhaan tarvitse jaaritella. Tietokoneen käyttöänikin rajoitetaan, kun professori Hyrinä-Kattila yrittää sysiä minua pois koneen äärestä päästäkseen itse kirjoittelemaan sekavia tekstejä ja kummallisia viestejä. Ovat varmaankin täynnänsä lääketieteellisiä termejä, ja siksi en niitä ymmärrä.

Mutta loppujen lopuksi täällä on kuitenkin ihan mukavaa. Vaikka jokaista liikettäni ja hengähdystani valvotaankin, ja kaikki neljä hoitajaani ovat vähän turhankin innokkaina antamassa vierihoitoa, ovat nämä hoiturit kuitenkin parhaat maailmassa ja äärettömän omistautuneita työlleen.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Possessiivisuffiksi - minulla on oikeus (The Animals vs. Possessive Affix)

Tänään sen tein. Asian, joka olisi pitänyt tehdä heti alkuun, silloin kun ensimmäinen lemmikki tuli taloon. Kirjoitin otteita ihmisoikeusjulistuksesta lapulle jääkaapin oveen. Koirien kuolaisten kuonojen tasolle. Noita oikeuksia kun surutta tallotaan niillä söpösillä pikkutassuilla mennen tullen, ja yleensä siinä välissäkin vielä. Kutsuin kaikki koolle, luin lapun, ja kiinnitin sen oveen niin että pikku diktaattorit voivat sieltä aina käydä tarkistamassa, jos unohtavat jonkun kohdan.

Artikla 2:
Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta
.
Tämä koskee siis myös minua!

Artikla 3:
Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.
Tämä tarkoittaa sitä, että minun ei tarvitse koko aikaa pelätä jonkun karvaturvan hyökkäystä nurkan takaa tai sängyn alta. Lopeta siis vaaniminen.

Artikla 4:
Ketään ei saa pitää orjana tai orjuutettuna, kaikki orjuuden ja orjakaupan muodot on kiellettävä.

Minun ei siis tarvitse rahnuttaa taukoamatta korvan takaa, toimia henkilökohtaisena ulkoiluavustajana, kokkina, tarjoilijana tai minään muunakaan, sillä en ole orjanne!

Artikla 5:
Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmasti, epäinhimillisesti tai alentavasti.

Ei siis tukehduttamisyrityksiä suukoilla, ei kylmiä neniä paljaalle iholle, eikä rojahtamista naaman päälle kun nukun!

Artikla 9:
Ketään ei saa mielivaltaisesti pidättää, vangita tai ajaa maanpakoon.
Minä siis saan kulkea ovista, ette voi pitää minua vankina omassa kodissani! Sallittuja eivät ole myöskään yllätyshyökkäykset, jossa kaksi makaa peittoni päällä pitäen minua aloillaan kolmannen suorittaessa edellisen kohdan vastaisia toimia, kuten juuri kitarisojen puhdistusta.

Artikla 13:
   1. Jokaisella on oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa kunkin valtion sisällä.
Saan siis liikkua minne itse tahdon. Myös talon sisällä.

Artikla 17:
   2. Keltään älköön mielivaltaisesti riistettäkö hänen omaisuuttaan.
Siis jos minulla on nakki, on se nakki minun, eikä sitä saa kukaan minulta ottaa. Mun nakki!

Artikla 24:
Jokaisella on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan, työajan järkevään rajoittamiseen sekä määräaikaisiin palkallisiin lomiin.
Minulla on siis oikeus nukkua (ei, en ole silloin kuollut ja välttämättä tarvitse elvytystä), ja käydä vapaa-ajan riennoissa ilman teitä.

torstai 13. lokakuuta 2011

Mä kelaan vaan

Moneenkin kertaan olen kuullut, että minä olen pitkäpinnainen ja minulla on lehmän hermot. Mutta se johtuukin siitä, että kukaan ei ole nähnyt minun täyttelevän järjettömiä kaavakkeita. Tämän jälkeen luonnehdintaa korjattaisiin muotoon "pitkälti katkennut pinna ja hermot kuin hullulla lehmällä". Ja jos joku muu vielä erehtyisi sanomaan rauhalliseksi, aiheuttaisi se tukahdutettujen pyrskähdysten aallon ja monia häveliäitä poistumisia seinän taakse nauraakseen röhönauruaan.

Vihaan kaavakkeita. Minkä hemmetin takia niissä ei voi lukea suomen kielellä ja ymmärrettävästi kaikki asiat, vaan täytyy käyttää niiden tulkitsemiseen kolmea sanakirjaa (joista kaksi ulkomaankielisiä), muinaisia riimuja ja vielä kilauttaa kaverille. Tai kilahtaa kaverille.. Miksei voi lukea yksinkertaisesti "haravointi", sen sijaan että naputellaan siihen paperiin "kuolleiden kasvinosien manuaalinen poistaminen"? Tai miksei kysytä ihan suoraan, että viekö koslasi paljonkin bensaa kun köröttelet töihin? Ei, paljon kivempi on ollut sinne ilkikurisesti naureskellen näpytellä, että selostapa nyt juurta jaksaen tulonhankkimiskustannukset transportaation osalta. Oikeasti, siinä vaiheessa kun kaavakkeen täyttöohje on pidempi kuin itse kaavake, on jotain mennyt pieleen..

Missä voi hakea ylimmäisen kaavakemestarin virkaa? Minäkin tahdon keksiä mielipuolisia kiertoilmauksia yksinkertaisille asioille, ja salaa katsella kun ihmiset joutuvat niitä lappujani täyttelemään. Siellä istuisin yksisuuntaisen peilin takana suuressa toimistossa ja natustaisin kuivahtanutta pullaa myhäillen nerokkaille sanaväännöksilleni ja tolkuttomille liitevaatimuksilleni. Ihmisparkojen reaktioista jo tietäisin, mitä kohtaa paraikaa täytellään: Silmienpullistus viittaa kohtaan 26E ja sen liitteen kolmannen sivun ylälaitaan. Aika vekkulisti se olikin sinne laitettu, täytyy myöntää, eikä varmasti tajua tuokaan täyttää sivun kääntöpuolta ylösalaisin, ja joutuu tiskille päästyään aloittamaan kaiken alusta.. Muahaha.



sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Heprealainen manikyyri

Äärimmäinen naisellisuuteni paljastui jälleen tässä päivänä eräänä, kun sain lahjaksi manikyyrisetin. Tuijotin tuota kahdeksanosaista palettia ymmärtämättä sen kaikkien osien tarkoitusta. Kuten nyt vaikka peili. Mitä ihmettä teen peilillä, kun viilaan kynsiäni? Katselen maireaa hymyäni kun kynnet kaunistuu? Vai peilailen sormiani joka suunnasta saadakseni täyden kuvan, että miltä ne näyttävät mistäkin päin katsottuna? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Sitäkään en tiedä, mitä peeveliä tehdään pinseteillä kynsiä hoitaessa. Käteni eivät kasva karvaa, enkä ole muidenkaan naisihmisten tassujen nähnyt olevan turkin peitossa. Elleivät he sitten tosiaan käytä manikyyrisetin pinsettejä pitääkseen käsiään sileinä. Mene ja tiedä. Kysyä en ainakaan kehtaa.

Seuraavaksi katseeni kiinnittyi kahteen outoon välineeseen: Toinen oli päästään tylppä ja latuska, toinen taas terävä ja kaksihaarainen. Miksei näille ole käyttöohjetta? Vaadin kuvallisen selvityksen näiden toiminnasta! On täysin edesvastuutonta antaa moisia kapistuksia kenenkään haltuun ilman asiallista manuaalia. Luultavasti edes tuon kynsisetin valmistajalla ei ole hajuakaan mihin noita kuuluuisi käyttää, niitä nyt vain sattui olemaan ylimääräisiä varastossa ja ne tungettiin mukaan, että saataisiin hienomman näköinen valikoima. Näin sen täytyy olla.

Mutta loput osat ovat olleet oikein hyödyllisiä, ja niitä osaan käyttääkin: Kynsisaksilla voi leikata kanin turkkiin ilmestyneen takun, kynsileikkureilla leikellä samaisen pupun kynnet, ja metallinen viila on oikein oiva kapistus koirien kynsien hiomiseen. Viimeisellä, eli vinopäisillä kynisleikkureilla voi.. no.. Nehän ovat oikein hyvät kun.. No niiden tarkoitus on olla hauskannäköiset, ja huvittaa ihmisiä sympaattisella olemuksellaan. Näyttävät ihan papukaijalta.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Väliaikaista kaikki on vaan..

Kuumana kesäpäivänä Tenho käveleskeli rennosti pitkin pikkukaupungin katuja hyväntuulisena, mutta ehkä hieman tylsistyneenä. Supliikkimiehenä ja keppostelijanakin tunnetun Tenhon katseessa vilkkui ilkikurinen pilke hänen silmäillessään ympäristöään. Pihat olivat autioituneet kesälomalaisten paettua mökeilleen, eikä kaduillakaan näkynyt muita kuin jäätelönmyyjä ja pari mummoa. Riittävästi siis harmittomaan jekkuun..

Tenhon roteva rakenne, tumma ääni ja itsevarmuus loivat hänestä vakuuttavan  ja uskottavan pilailijan, joten hänellä ei ollut mitään vaikeuksia sepittää tarinoitaan, varsinkaan sellaisille ihmisille, jotka eivät häntä tunteneet. Iloisin mielin Tenho siis jatkoi kulkuaan, ja suuntasi kohti jäätelökioskia ja mummoja.

Tiskille päästyään hän kävi rouvien kanssa juttusille, puhellen niitä näitä, kuten päivitellen helteistä säätä ja sateiden vähyyttä. Mummot nyökyttelivät harmaita päitään, Tenhon kiivaasti miettiessä seuraavaa siirtoaan.
"...mutta kyllä se Taivaan Isä meitä nyt niin koettelee tällä kuumuudella." turisi toinen mummoista, toisen taivastellessa hieman lisää.
Tarkkasilmäiset olisivat tässä kohtaa huomanneet hieman tavallistakin kirkkaamman tuikahduksen Tenhon tenhoavissa silmissä, mutta mummot olivat moisesta autuaan tietämättömiä.
"No mutta minähän voinkin tarjota rouville jäätelöt, niin saadaan Teidän ja Taivaan Isän välit taas paremmalle tolalle, hehheh. Ai mutta anteeksi, olenpas minä tökerö. En lainkaan ole esitellyt itseäni. Tuomas Ankeroinen, tämän kylän uusi kirkkoherra." Mummojen haltioituneet katseet mittailivat Tenhoa päästä varpaisiin, todeten hänet vallan sopivaksi uudeksi paimenekseen, ja vuolaasti kiittelivät kirkkoherraa tämän ystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta. Edellisen kirkkoherran käytöstavoissa kun oli kuulemma toivomisen varaa, ja niin oli lepsukin vielä, ettei Herran tahtoa sillä tavalla voinut mitenkään kyllä toteuttaa. Mutta onneksi nyt saatiin kylään oikea mies virkaan, joka osaa varmasti asiansa!

Siinä sitä sahatyöläinen Tenho keskusteli henkeviä kahden lumoutuneen mummon kanssa, viettäen kesälomaansa kirkkoherrana ja jäätelöä maistellen. "Ei ole hullumpi virka tämäkään" ajatteli Tenho. Olkoonkin, että Herran huoneessa hän oli käynyt viimeksi rippikouluikäisenä. Mutta mitäpä pienistä.

Eron koittaessa mummot vielä varmistivat, että pitäähän nyt Herra Ankeroinen varmasti sitten sunnuntaina messun? "No tottahan toki! Ja rouvat ovat oikein lämpimästi tervetulleita kuulemaan Herran sanaa." Hyvillään mummot lupasivat istua heti ensimmäisessä rivissä, ja hartaasti kuunneella mitä uudella kirkkoherralla on sanottavanaan. Itsekseen myhäillen onnistuneesta hyvänmielen pilastaan, Tenho jatkoi matkaansa jättäen pappisvirkansa taakseen, ja aloittaen jälleen sahatyöläisenä lomailun.


Morjens, sano komeet toisilleen. Viimeisen kerran. Hyvää matkaa Tenho.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Aamut ovat paholaisesta

Minä vihaan aamuja. Minä todellakin vihaan aamuja, en vain ole pitämättä heräämisen jälkeisistä ensimmäisistä tunneista, vaan totisesti vihaan niitä. Varsinkin niitä aivan ensimmäisiä sekunteja kun herätys soi, jolloin ei tiedä missä on, miksi on, miten on ja mikä helvetti minut nyt herätti!? Siinä sitten tuijottaa pirisevää kännykkää aseinaan tyhjä katse ja puutuneet kädet, ja hyökkää tuon julmetun laitteen kimppuun epätoivon vimmalla saadakseen sen hiljenemään. Tyytyväisenä omaan nokkeluuteensa ja ripeään toimintaansa sitä painaa päänsä takaisin tyynyyn, saatuaan sen itsestäänsoivan kummallisen vimpaimen toimintakyvyttömäksi. Mutta ei, se perkele alkaa soida uudestaan muutaman minuutin kuluttua! Nyt jo ehkä tajuaa miksi se soi, ja miten siihen tulisi reagoida. Se ei silti muuta mitään, vaan uudelleen saman kohtelun kokee tuo piipattava laite.

Jossain vaiheessa koirat huomaavat emännän heräilevän koomastaan, ja alkavat valua kohti makuuhuonetta. Saan yleensä joka aamu lahjaksi sukan. Likaisen, haisevan ja kuolaisen sukan. Suoraan naamalle. Ja tietenkin keskiruumiin päällä esitetään "ihanaa, olet hereillä, näin että silmäsi ovat auki!" -niminen performanssiesitys, johon kuuluu steppausta ja naamannuolentaa. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun olen päättänyt nousta, hiipii kissa paikalle ja käpertyy rinnan päälle kehräten nukkumaan. Katalat sabotöörit, yrittävät vaikeuttaa minun muutoinkin vaikeita aamujani entisestään. Ja onnistuvat siinä oikein hyvin.

Vartin kuluttua ensimmäisestä pirinästä nousen ylös. Istumaan. Tuijotan tyhjyyteen kiroten joka ikisen asian tässä maailmassa samalla nuristen ääneen. Venytysten suma vyöryy ylitseni, täyttäen talon vingahduksilla, inahduksilla ja huokauksilla. Elämä alkaa voittaa, mutta vielä olisi suoritettava äärimmäinen uroteko: Päästävä ylös sängystä. Vaikka aivoni alkavatkin jo hieman herätä, ovat kaikki lihakseni edelleen horroksessa. Väsymyksen kutina ja voimattomuus eivät tahtoisi hellittää otettaan minusta, mutta mikään ei tule minun ja kahvin väliin. Niinpä pääsen jotenkuten raahautumaan keittiöön, ja painamaan virtanappia. Enää täytyy kärvistellä muutama minuutti, että saa kahvia ja herääminen saa vihdoin alkaa.

Ajattelin laatia eduskunnalle lakiesityksen, joka poistaisi aamun ensimmäisen tunnin. Kuka on mukana?

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Zen-garden

Kukkapenkithän ovat tunnetusti pihan kaunistus. Huolella suunnitellut ja rakkaudella vaalitut istutukset luovat ulko-olohuoneisiin harmonisen seesteisyyden tai värien yltäkylläisyyden. Kokonaisuuden viimeistelee tarkkuudella ja taidolla leikattu kauniin vihreä nurmi, joka on kuin pehmeä ja pörröinen villamatto paljaiden varpaiden alla.

Kasvivalinnoissa kannattaa olla tarkkana, jotta ne tukevat ja täydentävät toisiaan, ja sopivat samoihin olosuhteisiin. Minun kukkapenkkejäni koristaa esimerkiksi kauniit koivuntaimet, iki-ihana maahumala, upea hevonhierakka, sievät suolaheinät, mainiot tattaret, sekä kivikkopenkkini ihanastuttavan omatoimisesti valloittanut metsämansikka. Mansikka ei ole suinkaan ainoa joka kivikon on valloittanut, vaan jo aiemmin mainittu maahumala kasvaa siellä oikein elinvoimaisena, ja myös myyrät ovat keksineet käyttää sitä kokoustilanaan ja urheilumajanaan.

Kannattaa myös muistaa, että erilaiset kiveykset luovat pihaan viimeistellyn ja huolitellun ilmeen. Mieleisensä saa tehtyä itse, mutta helpoimmalla pääsee kun muuttaa taloon, joka on rakennettu kallion päälle. Myös ruohonleikkuu helpottuu, kun siellä täällä nurmikon keskellä pilkistää kauniin harmaa peruskallio. Ja terätkin teroittuvat siinä samalla, kun ei niiden hemmetin murikoiden paikkaa koskaan muista ja ne ovat ovelasti piiloutuneet ruohikkoon. Vieläkin helpommalla pääsee, kun niittää metrisen heinikon kerran kesässä.

Sanotaan, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Mutta kuka lahjottaisi heille edes vaatteet..

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Kevättä, perrrrrrrrkele..

Koko talven olen tätä odottanut, kevättä. Olen herkeämättä haaveillut  ihanaisesta hiirenkorva-ajasta, ja vahdannut ensimmäisiä merkkejä lumikinosten peittäessä vielä mannut ja pienet omakotitalot alleen. Olen huokaillut ja hekumoinut, ajaen kanssaihmiseni epätoivon partaalle intoillessani pienimmistäkin kevät-ehkä-saattaa-tulla-joskus-kuukausien-kuluttua -merkeistä. Nyt se vihdoin on täällä. Ja minä kiroan. Vuolaasti.

Aivan ensimmäinen kevään merkki oli aivastelu. Maaliskuun alussa. Viikon jaksoin nauraa satunnaisille pärskähdyksilleni, mutta sitten alkoi jo kyrsiä. Joka kerta kun yksinäinen siitepölyhiukkanen jostain maailman kaukaisesta kolkasta eksyi Suomen rajojen sisäpuolelle, ilmoitti vainukoiramaisentarkka nokkani julkeasta rajatilaloukkauksesta. Nyt kun hiukkasia on hiukkasen enemmän, ja suurin osa jo kotimaista tuotantoakin, on julistettu poikkeustila ja päällä on Punainen hälytys. Kuulostan viikon ryypänneeltä ja kolme askia tupakkaa päivässä polttavalta keski-ikäiseltä mieheltä, ja näytän siltä, että purskahdan itkuun hetkenä minä hyvänsä. Aamuisin bussissa istuksiessani odotan, että joku kanssamatkustajista tulee osaaottavasti silittelemään päätäni ja lohduttamaan itkevää tyttörukkaa.

Myös koirat ovat huomanneet kevään tulleen, ja ovat päättäneet luopua talvivarustuksestaan. Hurtat näyttävät kapisilta katurakeilta, ja pihaa koristaa lumivaipan sijaan kaunis villapeite. Muutoinkin karvaiset vaatteet näyttävät nyt turkispaidoilta ja -housuilta, ja tietenkin olen hukannut vaateharjan. Enkä tietenkään muista ikinä ostaa uutta, vaikka joka kerta kaupan ohi kulkiessani asia juolahtaa mieleeni.

Kaikista selvin kevään merkki on kuitenkin se, että kehoni on saanut taas lisää väriä. Sinistä, violettia, kellertävää harmaata, punaista.. Kymmenet ja taas kymmenet mustelmat ja naarmut koristavat muutoin niin kalpeaa nahkaani, saaden minut näyttämään tarhaikäisen muksun psykedeeliseltä sormivärimaalaukselta. Iltaisin saan leikkiä omalaatuista cluedoa, kun yritän keksiä ruhjeiden alkuperää: "Kottikärryjen vasen kahva varaston edessä." "Rautaharavan neljä keskimmäistä piikkiä pihamaalla." "Keittiöpöydän ikkunanpuoleinen kulma kotona."  Ehkä on parempi jättää tänäkin kesänä hameet ja topit kaappiin koiden ateriaksi, jottei kukaan joutuisi syyttömänä paheksunnan kohteeksi ja pahoinpitelystäni epäillyksi.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

..kuin kissa kuumaa.... emäntää..?

Minulla ja kissallani on usein erimielisyyksiä, joita sitten selvittelemme toisinaan viikkotolkulla. Käymme syvällisiä keskusteluita syistä ja seurauksista, ja todennäköisesti joka kerta kumpikin kuvittelee saaneensa toisen vakuuttuneeksi oman kantansa paremmuudesta ja voittaneensa väittelyn. Niinpä niin.

Tämän viimeisimmän erimielisyyden aihe on noussut pinnalle jo useamman vuoden ajan, oikeastaan heti ensimmäisestä yhteisestä päivästämme lähtien. Kattipirulainen kuvittelee, että kun hoen sille "eieiei", se on vain samanlaista tyytyväistä mau'untaa kuin mitä se itse pitää. No ei ole.

Erityisesti tänään olen kuulostanut tuon katalan katin mielestä varmaankin kevään hullaannuttamalta mouruajalta, sillä olen saanut taukoamatta kieltää sitä änkeämästä syliini. En ehdi edes ahteriani tuolille laskea, kun se jo on vieressä kaula pitkänä kuikuilemassa toiveikas ilme karvaisella naamallaan. "Ei, et tule!" kääntyy sen vaikkuisissa korvissa valikoivan kuulon ansiosta lauseeksi "Mau, tule!" Lisäksi se taitaa luulla poissysimisiäni vain kömpelöksi yritykseksi silittää ja paijata, sillä niilläkään ei ole mitään vaikutusta.

Sanotaan, että kissat ovat hieman erakkoja ja viihtyvät yksinään. Siksipä olenkin tänään herännyt kissa rinnan päällä, juonut aamukahvini kissa sylissä nukkuen, lukenut uutisia kissan pää kainalossa, syönyt ruokani kilpaa kissan kanssa, ja ihmetellyt maailman menoa kissa olkapäällä hyristen. Olisipa se edes hieman sosiaalisempi, tulee niin kovin yksinäinen ja orpo olo.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Earth Hour -epätodellinen tunti

Istun keittiössä hehkulampun ihastuttavassa kajossa. Myös olohuoneessa palaa valot. Ja vessassa. Ja ulkona. Olen hetkeni valokeilassa ansainnut, maailma on sen minulle velkaa.

Eilen vietettiin maailmanlaajuisesti Earth Hour:ia, jossa ihmiset ympäri maailmaa sammuttivat valonsa tunnin ajaksi. Niin minäkin. Tai no, en nyt ihan tunniksi. Kahdeksitoista minuutiksi, jos tarkkoja ollaan. Mutta heti asian muistaessani sammutin kiltisti valot, ja istuin kuuliaisesti pimeässä. Mitä nyt tietokoneen ruudulta kajasti kelmeää valoa. Sain jo muutaman minuutin kuluttua tuta hyvän tekoni kirouksen, kun migreeni ilmoitti halustaan tehdä lähempää tuttavuutta pääni kanssa. Kielloistani välittämättä tuo kutale hiipi likemmäksi pimeyden turvin.

Kellon lyödessä puoli kymmenen, oli Earth Hour tullut päätökseensä, ja kahdentoista minuutin piinani oli ohi. Helpottuneena lähdin kulkemaan kohti valokatkaisijaa, mutta kohtasin pimeässä odottamattoman esteen. Musta koira, Pieni ja Viaton, makasi keskellä keittiön lattiaa kuorsaten ja autuaan tietämättömänä maailman menosta. Tai emäntänsä menosta. Ei arvannut raukka, että kohta olisi koittava tyly herätys mukavasta unesta. Niin kompastui emäntä koiraansa kuin poliitikko nokkeluuteensa, ja löysi itsensä tutkimassa kipeästi imurointia kaipaavaa lattiaa. Kiroilustakaan ei tullut mitään, siitä piti huolen kolme märkää kirsua, jotka tulivat oitis tarkistamaan hyvinvointini tökkimällä minua naamaan. Koira säästyi rytäkässä onneksi ilman vammoja, mutta emäntä sai muutaman uuden jo ennestään olleiden seuraksi. Käsi ja hartia jomottaen könysin ylös lattialta, ja nilkutin sytyttämään vihdoin ne valot.

Lohduttaakseni itseäni ja unohtaakseni särkevät raajani, heitin popcorn-pussin mikroon pyörimään. Kilahduksen kuultuani onnuin hakemaan rapsakan herkkuni, mutta pussista nouseva, tavallisesti niin herkullinen höyry näytti tällä kertaa normaalia sakeammalta.. Avatessani pussin, savu sankkeni entisestään, ja näky oli lohduton.

Musta koira, musta polvi, musta mieli, musta popcornmöykky..

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Kevättä rinnoissa

Keväällä on kummallinen tapa saada ihmiset vinksahtelemaan. Toiset hassahtavat enemmän, toiset vähemmän, mutta hassahtanutta porukkaa ovat kaikki tyynni. Minäkin.

Viime viikonloppuna olin jälleen kerran seikkailemassa kaupungin vaateliikeviidakossa. Olin saanut kutsun juhliin, ja olin kevään aiheuttaman mielenhäiriön takia päättänyt pukea ylleni mekon. Yhdessä armaan emoni kanssa juoksimme liikkeestä toiseen metsästäen sopivaa kolttua. Tai minä kävelin, kaikin puolin pienempi ja lyhyempi äitini yritti pysyä harppausteni perässä.

Jo parin vaateliikkeen jälkeen ylläni leijaili musta ukkospilvi, joka pian alkaisi syytää salamoita ympäriinsä. Tehtävä näytti mahdottomalta, sillä kaikki hamoset oli tehty pienille, siroille ja sopusuhtaisille tyttösille. Kenenkään kohderyhmänä ei ollut yhdeksän metriä koipia omaavat, rintavat amatsonit. Ja minä kun kuvittelin, että mekko olisi paljon yksinkertaisempi metsästettävä, kuin sopivat housut ja istuva paita. Pah! Niin oli työn ja tuskan takana sellaisen koltun löytyminen, johon minäkin mahdun kokonaan, etten ihan heti toista tempaustani.

Mutta niin kuin odottaa saattoi, kurimukseni ei päättynyt tähän. Olin toiveikkaana sullonut uuden hamoseni kauas kaapin perälle, jos vaikka minun ei sitä tarvitsisi enää koskaan nähdä. ....ei ennen kuin jouduin sen ylleni pukemaan juhlia varten. Olisi ehkä kuitenkin ollut viisaampaa harjoitella tuon ihmeellisen kapistuksen käyttöä, sillä sellaista minulla ei ole ollut vuosiin. Nyt jouduin kylmiltään omaksumaan hameenkäytön tapakulttuurin, eikä se sujunut aivan ongelmitta.

Ensinnäkin, jo käveleminen hame päällä on taidetta. Ei voi ottaa tavalliseen tapaan kolmen metrin harppauksia, vaan on sipsutettava pienin askelin. Portaat on kavuttava sivuttain, ettei helma nouse yli sallitun rajan. Vaikka kyllä se siltikin nousee, tarttuu pirulainen sukkahousuihin ja hivuttautuu niitä pitkin ylemmäs ja ylemmäs. Eikä sitä voi kumartua nyhtämään omalle paikalleen, vaan täytyy kauniisti niiata, ettei helma nouse takaa liikaa tai pääntie paljasta yhtään enempää edestä. Autosta nouseminen tai sinne itsensä ahtaminen on myös vaativa ja vaikea operaatio. Ei sieltä vain heitetä koipea ulos ja könytä, vaan ensin käännytään istumaan sivuttain, jonka jälkeen jalat nostetaan kauniisti oven ulkopuolelle, polvet tiukasti yhdessä ja käsi helmalla varmistamassa sen paikallaan pysymisen. Ja istuessa täytyy muistaa tarkistaa, ettei vilauttele vahingossa ahteriaan kaikelle kansalle, tai ettei hyvinkin antava etumus anna yhtään enempää. Ulkona on lisäksi varottava kahdeksan boforin puhureita, jotka saavat aikaan marilynmonroemaisen efektin..

Keväällä on kummallinen tapa saada ihmiset vinksahtelemaan. Minutkin. Jostain ihmeellisestä syystä, vastoin kaikkia odotuksia, ja kaikesta huolimatta oli päiväni tyttönä ihan miellyttävä kokemus. Ajattelin mennä puhumaan jonkun kanssa tästä masokistisesta häiriökäyttäytymisestäni.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Suomi on suuri sukkahousumaa!

Ostin sukkahousut. Siis sellaiset "neulotut", joita mummut ostavat lapsenlapsilleen, ettei pienet kintut palele. Ja niitä sitten kiskotaan haalareitten alle jo elokuussa ipanoiden esittäessä äänekkäitä vastalauseitaan, kun tulee niin kuuma ja ne kutittaakin vietävästi. Mutta eipä kukaan kuuntele, vaan jalkaan on moiset kutkahousut vedettävä!

Niin, ostin siis jossain mielenhäiriössä sukkahousut itselleni. Olen varmasti sadisti. Lapussa oli kyllä ihan aikuisten koko ja paketista ilmaantui sopivilta näyttävät sukkikset, mutta sain taas todeta olevani valuvikainen. Tai siis sukkahousut valuvat, en minä.

Ensimmäinen koetinkivi on saada nuo turjakkeet vedettyä edes puoleen reiteen saakka kunnialla, jonka jälkeen hampaat irvessä ja rystyset valkoisina revitään vielä hiukan ylemmäs. Hypin, pompin, revin, nyhdän, anelen ja kiroan noita pirullisen mielen kehittelemiä muka niin mukavia ja lämpimiä kidutusvälineitä. Eikä tämä suinkaan johdu leveydestäni, vaan siitä, että ne niiden valmistaja oli unohtanut laittaa tehtaalla paketin kylkeen tekstin "Made in Kontu: Pitkäkoivet älkööt vaivautuko."

Saatuani sukkahousut säälliseen korkeuteen, on pikaisesti vedettävä farkut päälle ennenkuin ensin mainitut valahtavat taas polviin. Vaikka eipä niistä farkuistakaan ole kauheasti apua, valuvat sitten yhdessä. Mutta onneksi vyö hidastaa etenemistä, joten ehdin nyppiä pöksyjä takaisin lähtökorkeuteen ennen maakosketusta.

Käveleminen onkin sitten jo mielenkiintoinen tapahtuma. Ensin sitä yrittää sipsuttaa mahdollisimman pienin askelin, etteivät sukkikset vaan lähde liikkeelle. Muutaman metrin päästä ne roikkuvat jo täysin farkkujen varassa, ja nykivät niitäkin mukaansa. Sen jälkeen on pakko jatkaa sipsuttelua, koska ne pirun sukkahousut puristavat muutoin reisiin inhasti, aiheuttaen sen typerän kävelytyylin lisäksi myös typeriä ilmeitä. Eikä näiden huippuhankintojen hyvät puolet vielä tähän lopu. Ei, vaan ne kirotut päästävät vielä kaiken lisäksi kylmyyden läpi..

Jos joskus satutte törmäämään kaupungilla ihmiseen, joka tärisee, nykii ja ilmekin on kuin suoraan kauhuelokuvasta, niin ennen kuin soitatte ambulanssin, varmistakaa onko hänellä sukkahousut.






Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

tiistai 22. helmikuuta 2011

Kosto elää!

Kyllä nyt taas kyrsii oikein urakalla. Toisilla on niin helppoa, että! Olisipa meikäläiselläkin, mutta ei. Kyllä niin taas kyrsii.

Toiset ne vaan makaavat ja vetelevät hirsiä päivät pitkät, ja toiset joutuvat tuolla viimassa ja pakkasessa palelemaan. Ei ole reilua semmoinen. Sängystä vaan julmasti pois potkitaan, että menetkös siitä, minun on paikkani justiinsa tässä. Ja siihen sitten rojahdetaan, toisen paikalle, valmiiksi lämmitettyyn sänkyyn. Eikä auta keskustelut, ei anelut, ei mitkään. Mulkoillaan vaan ja halveksuvasti tuhahdellaan.

Ja niin kuin minä olen kovasti yrittänyt olla ystävällinen ja reilu. Antanut omasta leivästäni, jos toisella on nälkä. Pitänyt seuraa, jos on yksinäistä. Kuunnellut itkua ja haukkuja. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka, se pitää kutinsa. Ei lainkaan muisteta enää, mitä minä olen tehnyt ja antanut. Ei. Unhoitetut ovat moiset teot.

Mutta vielä minä kostan, ja hyvin kostankin. Hymyilen niin maireasti, jotta eivät äkkää, että piilottelen jotain selkäni takana. Ja kun ovat tarpeeksi lähellä, minä isken. Totta totisesti, silloin saavat tuta minun vihani. Ja kamerankin otan, napsin kuvia joilla voin kiristää. Niin teen, ja nauran röhönaurua yön pimeydessä.

Mutta on toimittava nopeasti, ennen kuin taas olemme sovussa. Aina löytyy jokin kiero konsti, jolla pääsee takaisin minun suosiooni. On siis ehdittävä iskeä ensimmäisenä. Tällä kertaa en aio antaa niiden muka-kilttien silmien hämätä, tai sen hellän kosketuksen pehmittää. Ei! Pysyn lujana ja toteutan suunnitelmani! Harjaan nuo perkeleen piskit ja leikkaan vielä kynnetkin! Siitäs saatte!!!

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Savun hälvettyä jäljellä oli vain raunio

Tupakointi ottaa kunnon päälle. Ja aiheuttaa naapureille taas lisää ihmeteltävää. Siis mikäli he eivät jo olisi turtuneet kummallisiin touhuihini. Olen nimittäin kaikesta huolimatta jatkanut kuntokuuriani, mutta vain sellaisissa tilanteissa, joissa koirat eivät pääse tökkimään kylmiä neniään lämpimälle iholleni. Tämä on täysin mahdotonta sisätiloissa, vaikka olisin verhonnut itseni kokovartalokumipukuun ja burkhaan. Silti jostain nuo kärsäkkäät löytäisivät paljaan kohdan josta olisi täysin mahdotonta pitää nokkaansa erossa. Parhaimmat mahdollisuudet onnistua ovat siis silloin, kun urheiluterroristit ovat oven toisella puolella lukkojen takana.

Naapurit saavat siis useamman kerran päivässä kunnon penkkiurheiluannoksen, kun treenaan terassilla savuja vedellen. Ensin on vuorossa kulttuurielämyksiä baletin muodossa. Pohjelihakset pinkeytyvät useita kertoja päivässä esitettävän Joutsenlammen näytöksissä, kun varvistelen yrittäen samalla pitää tasapainoni. Tämän jälkeen lihakset rentoutetaan sadan metrin paikallaan juostavalla sprintillä. Tässä lajissa ei paljon mitaleita jaeta, sillä en koskaan pääse maaliin..

Seuraavat lajit ovat yhtä mielenkiintoisia seurata, kuin uppopallo tai shakki. Näyttää siltä, kuin kaikin voimin yrittäisin pysyä pystyssä, kun jännitän naparetkivarusteitteni suojissa vatsalihaksiani tai istumalihaksiani. Mikäli on pimeää, saatan leikkiä mäkikotkaa joka on juuri hyppyrin nokalla ponnistamassa, ja näin treenata reisiäni. Myöskin viimeinen laji on suoritettava vain hämäränaikaan. Se onkin kaikkein jännittävin kamppailu. Kumpi voittaa kädenväännön; minä vai minä? Hermoja kutkuttavan tasaisen taiston jälkeen julistaudun voittajaksi, ja saan vihdoin tumpata tupakan ja valua puuskuttaen sisälle lepäämään.

Olen tässä miettinyt tupakoinnin lopettamista. Eihän moisesta paheesta ole kuin harmia..

perjantai 11. helmikuuta 2011

Naudan mureutettu selkäfilee nyt vain kympin kilo!

Sain Joulupukilta lahjukseksi kauan toivomani lahjakortin hierojalle. Heti vuoden alussa varasin ajan, ja kauhun sekaisin tuntein menin ensimmäiseen mureutukseen. Häveliäänä ihmisenä hieman nolotti kekkaloida tuntemattoman edessä puolialastomana, vaikka onhan minulla jo joltisenkin kokemusta moisesta toiminnasta.. Poskien puna syveni entisestään maatessani pöydällä ja hierojan alkaessa nyhtää housujani alemmas, sillä alusvaatevalintani ei ehkä ollut aivan loppuun asti ajateltu. Lohduttauduin kuitenkin sillä tiedolla, että varmasti hän on ammattilaisena nähnyt jos jonkinlaista.

Siinä lavetilla röhnöttäessäni toivoin, etten kovinkaan montaa kirosanaa ulkoilmoille päästelisi. Enkä päästänytkään. Todisteena siitä on puremisesta hellä huuleni. Järkyttävän kipeän alaselän jälkeen oli vuorossa myöskin kipeä yläselkä, mutta reaktio ei ollut aivan odotettu. Jouduin jälleen puremaan huultani, mutta tällä kertaa siksi, etten nauraisi. Hierojan sormien vilistäessä hartiaani ja lapaluutani pitkin, kulki kuti-ukkojen jono selästä aina metrin päähän reiteen asti. Seuraavilla kerroilla kutina ei onneksi ollut enää niin voimakasta, ja huuleni säästyi lisävaurioilta.

Kipu- ja kutinatuokion loputtua nousin pöydältä vetreänä ja sulavasti kuin kilon jahtimakkara, mutta melkein jouduin istumaan takaisin veren kohistessa paineella pääkoppaani. Maailman heittäessä iloisesti kärrynpyöriä puin äkkiä paidan ylleni, sillä tahdoin olla edes jotenkuten säädyllisesti verhottuna mikäli hetken kuluttua heräisin lattiaan lätsähtäneenä. Vaikka en siis tietenkään ole koskaan vironnut tantereesta ketarat oikosenaan pelkkään pyyhkeeseen kietoutuneena, voisin uskoa että ensimmäinen ajatus tajunnan palatessa olisi täysin sama. "Voi ttu mä näytän typerältä.. Taas..".  Siis ihan näin olettaisin.

Tänään olin luvannut hieronnan jälkeen kävellä tervehtimään armasta emoani, ja kerroin olevani perillä yhdentoista maissa. Kuitenkin puhelimeni piipatti tekstiviestin saapumisesta jo puolivälissä matkaa kellon ollessa vasta varttia vaille. En väitä, että minulla olisi mikään hyvä suuntavaisto, en todellakaan, mutta väittäisin osaavani kulkea kahden kilometrin matkan suoraa tietä joutumatta täysin harhaan.

Siinä viestissä luki: "Hei oletko eksynyt?" Kiitti äiti luottamuksesta..

tiistai 1. helmikuuta 2011

Rakkiutta & Anakriaa

On äärettömän raskasta olla vastustamattoman ihana. Vaikkei ehkä heti uskoisi, mutta on se. Mitä tahansa teenkin, minne tahansa katsonkin, on aina jossain palvova, enemmän tai vähemmän karvainen olio ylistämässä ihanuuttani.

Aamulla kun avaan silmäni, on aika järjestää juhlakulkue ja heräämiseni kunniaksi julistetaan kansallinen pyhäpäivä. Minulle tuodaan lahjoja, jalkojeni juureen polvistutaan ja joikhataan muutamat värssyt siinä samalla. Juhlakansa saattelee minut kahvinkeittimelle hännät heiluen, ja mikäli kaikki eivät vielä ole huomanneet minun ylösnousemustani, käydään tietämättömille tolloille ilmoittamassa tämä ilouutinen. Halleluja!

Istuakaan en saa rauhassa, vaan vähintäänkin ovelaakin ovelampi ninjakissa on vaanimassa syliäni. Sillä on useita kieroja taktiikoita, joita se käyttää vaihtelevalla menestyksellä, mm. salamahyökkäys, rojahdus sekä "liikun niin hitaasti, ettei se ehkä huomaa". Tuota viimeisintä se pitää kaikista ovelimpana, mutta käyttää sitä vain ääritilanteissa. Eli silloin, kun olen kieltänyt kerta toisensa jälkeen sitä loikkaamasta syliini. Ja heittänyt sen pois viitisentoista kertaa. Eikä auta, vaikka sille kertoisi huomanneensa sen aikeet. Ei, vaan se jatkaa kameleonttimaista liikehdintäänsä muina kissoina..

Myös ötökkämaailma palvoo minua. Kokonainen hämähäkkiarmeija seuraa liikkeitäni herkeämättä ja pyrkii tilaisuuden tullen iholle. Vaikka ne yrittäväkin liikkua hiljaa ja käyttävät seittejään vaaniakseen jopa ilmasta käsin, huomaa terävä katseeni niiden mustat kiilusilmät yleensä ennen kuin ne ehtivät iskeä. Mutta tästäkin huolimatta nuo hämärät hemmot ovat päässeet toisinaan yllättämään. Ei ole mitenkään mukavaa avata silmiään ja heti ensimmäiseksi nähdä ison, lihavan pitkäkoiven tuijottavan kahden sentin päässä naamasta. Tai huomata, ettei kutinaa aiheutakaan hiukset, vaan rintaa pitkin kipittävä verenhimoinen lukki. Kesällä eräs pörriäinen onnistui navigoimaan tiensä suoraan paidan kauluksesta sisään, ja epäilemättä se oli siivet kasvattanut hämähäkki.

Eikä riitä, että olen joutunut koirien, kissojen ja ötököiden jumaloimaksi, on minua myös sammakko stalkannut, kani kosiskellut ja tirpat tuijottaneet. En vain voi sille mitään, minussa on jotain eläimellistä vetovoimaa. Sanan varsinaisessa merkityksessä.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Ei se pure, vaikka muriseekin..

Lemmikinomistajille tulee väistämättä vuosien mittaan "normaalien" ihmisten mielestä ehkä hieman kummallisia ja kyseenalaisia tapoja, joista heidät tunnistaa suurestakin väkijoukosta. Kun tarpeeksi kauan katselee, saattaa jossain vaiheessa huomata päällisin puolin aivan tavalliselta näyttävän ihmisen nyppivän rutiininomaisesti  kaffepöydän antimista olemattomia karvoja, ennen kuin haukkaa palan. Takuuvarmasti hänet tunnistaa lemmikin omistajaksi, mikäli hän löydettyään tunnistamattoman karvan vain nyhtää sen pois ja jatkaa syömistään ruokahaluaan menettämättä.

Vaatetuksestakin jo yleensä arvaa jonkun olevan eläinihminen. Itsestään selviähän ovat turkisneuleet, -topit, -housut, -hameet, mutta eritoten koiraihmisten ominaispiirteisiin kuuluu rapa. Kengät, housujen lahkeet, takin selkämykset, rinnukset, hiukset.. Sitä voi olla missä tahansa. Yhtään en yllättyisi, jos linnan juhliin kutsuttu HC-koiraharrastaja ilmestyisi paikalle säteilevässä iltapuvussa, kuraiset koiran tassunjäljet selkää koristaen.

Myös koirille annetut käskyt saattavat huomaamatta ujuttautua muuhunkin elämään. Napakat "istu" ja "tänne" saa ehkä jotenkuten naamioitua vielä lipsahduksen jälkeenkin, mutta aika toivotonta se on "ei":n kanssa. Se kun ei aina ole enää edes napakka, vaan vatsanpohjasta saakka lähtevä jumalaton karjaisu, joka ampaisee ilmoille jo ennen kuin oikeasti tajuaakaan. Istuskelin tänään siemailemassa kaikessa rauhassa kahvia, kun olohuoneesta kuului orastavaa kärhämöinnin ääntelyä. Saman tien jouduin ihmettelemään, että kuka piru täällä karjuu niin, että ikkunat meinaa särkyä ja tapetit pudota seiniltä..? Oli kovin liki, ettei talo raikunut uudempaa kertaa, kun emäntä karjaisee itselleen "EI", karjuttuaan ensin muille "EI". Täällähän EI rähjätä! EI!

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Huokausten ilta

Olen siinä mielessä ehkä hieman epätyypillinen nainen, että katselen mieluummin dokumentteja kuin draamoja, ja romanttiset komediat saavat aikaan yksinomaan oksennusrefleksin. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä kun vain ajattelenkin jonkun Baldwinin veljeksistä kekkaloimassa ilman paitaa, tai kaulailemassa Reese Whiterspoonin kanssa. Hrrr....

Mutta minullakin on heikko kohtani: Englantilaiset pukudraamat. Jane Austenin ja Brontën siskosten kirjoittamista teoksista tehdyt elokuvat ja sarjat valtaavat tilaa DVD-hyllystä ja digiboksin kiintolevyltä, ja kirjahyllystäkin löytyy yhdet austenit ja brontët. Mutta onhan se nyt täysin eri asia, kuin jotkut tyhjänpäiväiset romantiikka-pläjäykset. Eihän näissä ole edes sitä romantiikkaa nimeksikään. Tai no ehkä ihan hiukan vain, mutta ainoastaan siinä alku- ja lopputekstien välissä..

En vain voi sille mitään, olen heikkona niihin maisemiin, kankeaan puhetapaan, arkkitehtuuriin.. Ja onhan siinä vielä ne omalla tavallaan hellyyttävät, aristokraattiset herrat. Kuka nyt voisi vastustaa Mr. Darcyn juroa, mutta ah niin charmikasta olemusta? Tai eversti Brandonin jämäkkää, mutta lempeää luonnetta? Ei kukaan! Se on täysin mahdotonta. Jostain syystä naisen geeneihin on sisäänrakennettuna tämä heikkous, johon kieromieliset kirjailijat ja elokuvantekijät iskevät pieniä harppuunoitaan. Hempeitä katseita tammilehdoissa, huomaamattomia hipaisuja puutarhassa, salaisia kuiskailuja nummilla.. Hhhhh.. Epäreilua, epäeettistä ja ennen kaikkea täysin moraalitonta toimintaa, joka tulisi lailla kieltää. Ei ole yhteiskunnankaan edun mukaista, että aivan täysijärkisistä naisista tulee kuin salamaniskusta huokaileva zombie-armeija, joka harhailee päämäärättä ajatuksiinsa vaipuneena tyhjyyteen tuijottaen. Onneksi minä olen siis turvassa. Voin vain toivoa, että vaikutus kajahtaneisiin naisihmisiin olisi normalisoiva.

lauantai 8. tammikuuta 2011

Kadonneen vyötärön metsästys

En ole koskaan varsinaisesti ollut laihdutuskuurilla. Päättänyt olen kyllä monta kertaa. Ne alkavat aina "huomenna". Sama kaikkien kuntokuurien kanssa. Muistan ehkä kolmena päivänä nostella puntteja tai punnertaa (mikä on muuten tuplasti raskaampaa koirataloudessa, kun joutuu uteliaita karvakasoja hätistelemään pois alta..), mutta sitten unohdan autuaasti asian. Joskus viikon päästä muistan taas, mutta sittenhän se on jo aivan turhaa. Kaikki siihen mennessä saavutettu on jo menetetty, eikä enää kannata alkaa uudestaan.

Parin viime vuoden aikana olen kyllä kutistunut jonkin verran, mutta silti ampiasvyötäröni on ovelasti piiloutuneena pehmeän kummun uumeniin. Talvisin on tietenkin energiataloudellisempaa, kun ei tarvitse pitää pattereita niin kuumalla, vaan voi ihan omalla rasvakerroksellaan itsensä pitää lämpimänä. Ja lumimyrskyn iskiessä selviää ruuatta useammankin viikon vararavintoansa kuluttaen. Mutta vaikka näitä eittämättä erittäin hyviä puolia asiasta löytyy, haikailen jostain syystä vähemmän muhkeista muodoista. Tiedän, hulluahan sellainen on, sillä eihän saavutettuja linjoja tule menettää.

Mutta nyt päätökseni pitää vaikka mikä olisi! Aloitan kuntokuurin, ja elintasokumpuni saa luvan tasoittua kuvastamaan tulevan ammattini palkkakuoppaa. Tai no jos nyt ei ihan, niin ainakin pienentyä sen verran, että voin rannalla maata ilman pelkoa päälleni kilpaa kipuavista lapsista, jotka tulevat leikkimään "kukkulan kuningasta". Siispä kaivan Wii Fit:in lautoineen pölyn ja koirankarvojen alta, etsin kaapista asianmukaisen vaatetuksen, ja painan laitteeseen virran päälle. Ruutuun ilmestyvä hahmo tervehtii, ja valittaa kun emme ole nähneet toisiamme hetkeen. Neljään kuukauteen, jos tarkkoja ollaan. Mutta kun tässä nyt on ollut kaikenlaista, joulut ynnä muut..

Hahmo ei kuitenkaan selittelyjäni noteeraa, vaan patistaa liikkumaan. Ja niin teenkin. Veivaan hula-hula-vannetta, airopikkaan, hyppään mäkeä ja leikin maalivahtia. Vitriinin lasiovi helisee lattian vavahdellessa, mutten anna sen häiritä urheilusuorituksiani.

Aikani hikoiltuani on vielä viimeisen harjoituksen vuoro. Se vaikuttaa helpolta, mutta ensivaikutelma voi joskus olla hämäävä: Tässä ei tarvitse muuta kuin istua tasapainolaudan päällä selkä suorana. Täytyyhän sitä kokeilla, ja kun kerran koiratkin nukkuvat, niin helppoahan se on. Rauhallisesti laskeudun lattialle, samalla kuikuillen koiria etteivät ne vain herää. Kaikki nukkuvat sikeästi, ja tasainen tuhina täyttää huoneen. Siltikin, jotenkin ihmeellisesti naamaani tökkii kolme märkää kirsua sillä sekunnilla kun takapuoleni hipaiseekin lautaa. Ruudussa sensei karjuu toruvasti, koska kekskittymiseni herpaantui. Mikä ei kyllä pidä paikkaansa. Olen hyvinkin keskittynyt. Huiskimaan koiria tiehensä! Ei, en ole sairas vaikka lattialla olenkin. Ei, en tahdo leikkiä. Ei, minulla ei ole teille ruokaa. Ei, ei, EI! Ja sensei siellä ruudussa on ihan hiljaa vaan. Herra on hyvä ja tulee itse kokeilemaan kuinka hyvin onnistuu keskittyminen, kun kolme kylmää nenää viistää lämpimällä iholla.

Pitäkää typerät kuntokuurinne! Minulle riitti!

torstai 6. tammikuuta 2011

Helvetistä itään ja kohti alea

Helvetin esiaste. Siis alennusmyynnit. Vannoin jo, etten enää ikinä lähde kaupungille, mutta luultavasti petän lupaukseni ennemmin tai myöhemmin.

Aamulla jo olisi pitänyt arvata, ettei tästä päivästä voi tulla hyvä. Heräsin aivan liian aikaisin, ja vielä sellaiseen asiaan, johon ei kuuluisi edes herätä. Nimittäin sähkökatkokseen. Tai oikeastaan sähköjen palaamiseen. Latauksessa ollut kännykkä piipatteli, olohuoneessa skanneri ulvoi, ja eteisen sähkökaappi paukkui. Nämä seikat olisin aivan hyvin voinut sivuuttaa kääntämällä kylkeä, mutta koirat olivat eri mieltä. Niiden mielestä asiat olivat Huonolla Tolalla, ja emännän olisi tarkistettava tilanne! Siispä ne niin hennosti tulivat kaikki kolme loikkimaan uneliaan peitto- ja tyynykasan päälle, joka vastalauseeksi ynisi hiljaa ja yritti epätoivoissaan kaivautua syvemmälle vällyihin. Turhaan.. Naama kuolaa valuen (siis koirien kuolaa, ei omaani. Toim.huom.) könysin punkan pohjalta kahvin keittoon.

Muutaman tunnin kuluttua sain jo raahattua itseni bussipysäkille, paikalle, jolta minulla ei kauheasti ole hyviä muistoja. Tälläkään kertaa niitä ei tullut yhtään hankittua, vaikka alku vaikuttikin lupaavalta. Kaivoin setelin lompakosta ja lykkäsin sen kuskin kouraan, joka hitaasti näpyttelee koneeseensa summan, nappaa kuitin ja asettelee vielä hitaammin vaihtorahat kouraani, samalla katsellen syvälle silmiini. Tuijotus tuntuu aina takaraivossa asti vielä silloinkin, kun istahdan penkille. Sulloessani kuittia lompakkooni, huomaan sattumalta kuskin nyhtäneen minulta ylihintaa. No ilmankos sitä niin maireasti hymyiltiinkin.. Sain silti loputkin vaihtorahat, mutta en enää hymyä..

Ehdin olla kaupungilla vartin, kun jo ensimmäisen kerran vilkaisin kelloa koti-ikävä mieltä painaen. Mutta pari tuntia siellä oli vielä lorvittava. Siispä silmät suljettuina ja nenästä kiinni pitäen sukelsin rättien ja ryysyjen sekamelskaan, toivoen välttäväni tarjoushaukat ja alehait. Nahkamicroista tyyrpuuriin, tuubitopista paapuuriin ja kolme merimailia suoraan majakan tavoin loistavista kimallemekoista. Päähän täällä alkaa särkeä ja otsaan kasvaa metrinen tatti.

Toinen toistaan järkyttävämpi luomus iskeytyy hermopiikin lailla näkökenttääni, mutta löydän sentään pari mukavan näköistä neulettakin joita kokeilla. Riemumielin astelen pukukoppiin, vedän verhon kiinni, tarkistan että verho on kiinni, ja vielä varmistan sen todellakin olevan kiinni. Vedän toisen neuleista ylleni, katson peiliin ja jähmetyn. Sen ei pitänyt näyttää tältä. Ei todellakaan. Otin rekistä säädyllisyysasteeltaan lähinnä nunnaluostarin luokkaa olleen paidan, ja kuitenkin peiliin katsoessani näen aivan varmasti katossa roikkuvan punaisia lyhtyjä, kuulen saksofonin pehmeää soitantaa, ja taitaa Hugh Hefnerkin tuolla tallustella..

Pari tuntia kaupoissa kiertelyä, enkä löytänyt oikeastaan mitään. Paitsi eräästä liikkeestä uuden osaston, joka tosin on saattanut ollut siellä kaikki nämä vuodet kun olen siellä käynyt. En vain ehkä ole tullut huomanneeksi sitä. No, sattuuhan näitä. Aivan varmasti jokaiselle on käynyt niin.

Löysin siis kuitenkin jotain. Se ei kyllä tainnut olla edes alennustuote, mutta väliäkös tuolla. Mukaani lähti elokuva Painajainen ennen joulua. Enää ei tarvitsekaan odottaa kuin yksitoista kuukautta, että sen voi katsella..

maanantai 3. tammikuuta 2011

Punainen neilikka rintapieleen ja puistoon!

Tämänpäiväisen keskustelun innoittamana päätin kirjoitella oman mukatreffi-ilmoitukseni. Täysin kursailematta ja totuudenmukaisesti:

Nuori nainen etsii itselleen seuraa kahvittelun ja muun mukavan merkeissä. Olen luonteeltani rauhallinen, pitkäpinnainen ja huumorintajuinen. Paitsi silloin kun en ole. Räjähtelen toisinaan ilman ennakkovaroitusta, ärsytettynä aivan varmasti. Ärsykkeiksi käyvät mm. keskustelut politiikasta, uskonnosta, tasa-arvosta, musiikista, aamujen olemassaolon tarpeellisuudesta, kulttuurista, kieliopista, kielistä yleensä, autoista tai muista vempeleistä, sekä mikä tahansa vs. mikä tahansa. Toivon pitkiä keskusteluhetkiä kanssasi. :)

Tarvitsen toisinaan omaa rauhaa, mutta rakastan myös kiehnätä kainalossa. On tärkeää opetella tunnistamaan missä kulkee näiden kahden raja, ja milloin kannattaa vähin äänin hipsiä takavasemmalle. Paitsi jos minä tahdon juuri sinne. Silloin kannattaa valita toinen suunta. Aamut ovat erityisen herkkää aikaa, eikä silloin kannata yrittää keskustella kanssani mistään. Ei kannata tehdä oikeastaan mitään. Kahvia saa keittää, mutta muuten on järkevää pysyä paistinpannun kantomatkan päässä. Eikä kahviakaan saa missään nimessä keittää, mikäli et osaa tehdä siitä juuri oikean vahvuista. Pienikin virheliike saattaa olla kohtalokas.

Kuten jokaista naista, myös minua tarvitsee kehua. Erityisesti spontaanit kohteliaisuudet ovat mieleeni. Harkitse silti sanasi tarkkaan, sillä vastaasi saatat saada tulta ja tappuraa, tai vähintäänkin silmien pyörittelyä.

Turhaudun helposti. Kerjään kritiikkiä, ja mikäli en sitä saa, heitän hanskat tiskiin. Sama pätee myös, jos saan sitä.

Erityisesti väsyneenä keskittymiskykyni on miinuksen puolella. Viihdytystaidot ovat siis plussaa, sekä taito pitää huomioni tarpeellisessa aiheessa. Paitsi jos olen väsynytväsynyt. Tarjoile silloin hiljaa kahvia.

Rakastan lahjoja, mutta minua ei sovi lahjoa. Mikäli olet saanut minut suuttumaan, kupillinen kahvia rauhoittaa, mutta auta armias mikäli ilmaannut oven taakse kukkapuskan kanssa. Joudut ehkä syömään sen. Noin muutoin lahjojen kanssa yllätyksellisyys on plussaa. Kannattaa kuitenkin tarkkaan miettiä alibit ja selitykset valmiiksi kysymyksiin "Mitä sä nyt olet tehnyt?" "Mitä sä nyt suunnittelet?" "Mitä sä olet mennyt hajottamaan?" sekä "Mitä h*lvettiä tää ny on!?"

Yhteydenottoasi innokkaana odottaen,
 minä

....no mikä hemmetti siinä kestää!?!