Suomi on suuri sukkahousumaa!

Ostin sukkahousut. Siis sellaiset "neulotut", joita mummut ostavat lapsenlapsilleen, ettei pienet kintut palele. Ja niitä sitten kiskotaan haalareitten alle jo elokuussa ipanoiden esittäessä äänekkäitä vastalauseitaan, kun tulee niin kuuma ja ne kutittaakin vietävästi. Mutta eipä kukaan kuuntele, vaan jalkaan on moiset kutkahousut vedettävä!

Niin, ostin siis jossain mielenhäiriössä sukkahousut itselleni. Olen varmasti sadisti. Lapussa oli kyllä ihan aikuisten koko ja paketista ilmaantui sopivilta näyttävät sukkikset, mutta sain taas todeta olevani valuvikainen. Tai siis sukkahousut valuvat, en minä.

Ensimmäinen koetinkivi on saada nuo turjakkeet vedettyä edes puoleen reiteen saakka kunnialla, jonka jälkeen hampaat irvessä ja rystyset valkoisina revitään vielä hiukan ylemmäs. Hypin, pompin, revin, nyhdän, anelen ja kiroan noita pirullisen mielen kehittelemiä muka niin mukavia ja lämpimiä kidutusvälineitä. Eikä tämä suinkaan johdu leveydestäni, vaan siitä, että ne niiden valmistaja oli unohtanut laittaa tehtaalla paketin kylkeen tekstin "Made in Kontu: Pitkäkoivet älkööt vaivautuko."

Saatuani sukkahousut säälliseen korkeuteen, on pikaisesti vedettävä farkut päälle ennenkuin ensin mainitut valahtavat taas polviin. Vaikka eipä niistä farkuistakaan ole kauheasti apua, valuvat sitten yhdessä. Mutta onneksi vyö hidastaa etenemistä, joten ehdin nyppiä pöksyjä takaisin lähtökorkeuteen ennen maakosketusta.

Käveleminen onkin sitten jo mielenkiintoinen tapahtuma. Ensin sitä yrittää sipsuttaa mahdollisimman pienin askelin, etteivät sukkikset vaan lähde liikkeelle. Muutaman metrin päästä ne roikkuvat jo täysin farkkujen varassa, ja nykivät niitäkin mukaansa. Sen jälkeen on pakko jatkaa sipsuttelua, koska ne pirun sukkahousut puristavat muutoin reisiin inhasti, aiheuttaen sen typerän kävelytyylin lisäksi myös typeriä ilmeitä. Eikä näiden huippuhankintojen hyvät puolet vielä tähän lopu. Ei, vaan ne kirotut päästävät vielä kaiken lisäksi kylmyyden läpi..

Jos joskus satutte törmäämään kaupungilla ihmiseen, joka tärisee, nykii ja ilmekin on kuin suoraan kauhuelokuvasta, niin ennen kuin soitatte ambulanssin, varmistakaa onko hänellä sukkahousut.






Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Kosto elää!

Kyllä nyt taas kyrsii oikein urakalla. Toisilla on niin helppoa, että! Olisipa meikäläiselläkin, mutta ei. Kyllä niin taas kyrsii.

Toiset ne vaan makaavat ja vetelevät hirsiä päivät pitkät, ja toiset joutuvat tuolla viimassa ja pakkasessa palelemaan. Ei ole reilua semmoinen. Sängystä vaan julmasti pois potkitaan, että menetkös siitä, minun on paikkani justiinsa tässä. Ja siihen sitten rojahdetaan, toisen paikalle, valmiiksi lämmitettyyn sänkyyn. Eikä auta keskustelut, ei anelut, ei mitkään. Mulkoillaan vaan ja halveksuvasti tuhahdellaan.

Ja niin kuin minä olen kovasti yrittänyt olla ystävällinen ja reilu. Antanut omasta leivästäni, jos toisella on nälkä. Pitänyt seuraa, jos on yksinäistä. Kuunnellut itkua ja haukkuja. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka, se pitää kutinsa. Ei lainkaan muisteta enää, mitä minä olen tehnyt ja antanut. Ei. Unhoitetut ovat moiset teot.

Mutta vielä minä kostan, ja hyvin kostankin. Hymyilen niin maireasti, jotta eivät äkkää, että piilottelen jotain selkäni takana. Ja kun ovat tarpeeksi lähellä, minä isken. Totta totisesti, silloin saavat tuta minun vihani. Ja kamerankin otan, napsin kuvia joilla voin kiristää. Niin teen, ja nauran röhönaurua yön pimeydessä.

Mutta on toimittava nopeasti, ennen kuin taas olemme sovussa. Aina löytyy jokin kiero konsti, jolla pääsee takaisin minun suosiooni. On siis ehdittävä iskeä ensimmäisenä. Tällä kertaa en aio antaa niiden muka-kilttien silmien hämätä, tai sen hellän kosketuksen pehmittää. Ei! Pysyn lujana ja toteutan suunnitelmani! Harjaan nuo perkeleen piskit ja leikkaan vielä kynnetkin! Siitäs saatte!!!

Savun hälvettyä jäljellä oli vain raunio

Tupakointi ottaa kunnon päälle. Ja aiheuttaa naapureille taas lisää ihmeteltävää. Siis mikäli he eivät jo olisi turtuneet kummallisiin touhuihini. Olen nimittäin kaikesta huolimatta jatkanut kuntokuuriani, mutta vain sellaisissa tilanteissa, joissa koirat eivät pääse tökkimään kylmiä neniään lämpimälle iholleni. Tämä on täysin mahdotonta sisätiloissa, vaikka olisin verhonnut itseni kokovartalokumipukuun ja burkhaan. Silti jostain nuo kärsäkkäät löytäisivät paljaan kohdan josta olisi täysin mahdotonta pitää nokkaansa erossa. Parhaimmat mahdollisuudet onnistua ovat siis silloin, kun urheiluterroristit ovat oven toisella puolella lukkojen takana.

Naapurit saavat siis useamman kerran päivässä kunnon penkkiurheiluannoksen, kun treenaan terassilla savuja vedellen. Ensin on vuorossa kulttuurielämyksiä baletin muodossa. Pohjelihakset pinkeytyvät useita kertoja päivässä esitettävän Joutsenlammen näytöksissä, kun varvistelen yrittäen samalla pitää tasapainoni. Tämän jälkeen lihakset rentoutetaan sadan metrin paikallaan juostavalla sprintillä. Tässä lajissa ei paljon mitaleita jaeta, sillä en koskaan pääse maaliin..

Seuraavat lajit ovat yhtä mielenkiintoisia seurata, kuin uppopallo tai shakki. Näyttää siltä, kuin kaikin voimin yrittäisin pysyä pystyssä, kun jännitän naparetkivarusteitteni suojissa vatsalihaksiani tai istumalihaksiani. Mikäli on pimeää, saatan leikkiä mäkikotkaa joka on juuri hyppyrin nokalla ponnistamassa, ja näin treenata reisiäni. Myöskin viimeinen laji on suoritettava vain hämäränaikaan. Se onkin kaikkein jännittävin kamppailu. Kumpi voittaa kädenväännön; minä vai minä? Hermoja kutkuttavan tasaisen taiston jälkeen julistaudun voittajaksi, ja saan vihdoin tumpata tupakan ja valua puuskuttaen sisälle lepäämään.

Olen tässä miettinyt tupakoinnin lopettamista. Eihän moisesta paheesta ole kuin harmia..

Naudan mureutettu selkäfilee nyt vain kympin kilo!

Sain Joulupukilta lahjukseksi kauan toivomani lahjakortin hierojalle. Heti vuoden alussa varasin ajan, ja kauhun sekaisin tuntein menin ensimmäiseen mureutukseen. Häveliäänä ihmisenä hieman nolotti kekkaloida tuntemattoman edessä puolialastomana, vaikka onhan minulla jo joltisenkin kokemusta moisesta toiminnasta.. Poskien puna syveni entisestään maatessani pöydällä ja hierojan alkaessa nyhtää housujani alemmas, sillä alusvaatevalintani ei ehkä ollut aivan loppuun asti ajateltu. Lohduttauduin kuitenkin sillä tiedolla, että varmasti hän on ammattilaisena nähnyt jos jonkinlaista.

Siinä lavetilla röhnöttäessäni toivoin, etten kovinkaan montaa kirosanaa ulkoilmoille päästelisi. Enkä päästänytkään. Todisteena siitä on puremisesta hellä huuleni. Järkyttävän kipeän alaselän jälkeen oli vuorossa myöskin kipeä yläselkä, mutta reaktio ei ollut aivan odotettu. Jouduin jälleen puremaan huultani, mutta tällä kertaa siksi, etten nauraisi. Hierojan sormien vilistäessä hartiaani ja lapaluutani pitkin, kulki kuti-ukkojen jono selästä aina metrin päähän reiteen asti. Seuraavilla kerroilla kutina ei onneksi ollut enää niin voimakasta, ja huuleni säästyi lisävaurioilta.

Kipu- ja kutinatuokion loputtua nousin pöydältä vetreänä ja sulavasti kuin kilon jahtimakkara, mutta melkein jouduin istumaan takaisin veren kohistessa paineella pääkoppaani. Maailman heittäessä iloisesti kärrynpyöriä puin äkkiä paidan ylleni, sillä tahdoin olla edes jotenkuten säädyllisesti verhottuna mikäli hetken kuluttua heräisin lattiaan lätsähtäneenä. Vaikka en siis tietenkään ole koskaan vironnut tantereesta ketarat oikosenaan pelkkään pyyhkeeseen kietoutuneena, voisin uskoa että ensimmäinen ajatus tajunnan palatessa olisi täysin sama. "Voi ttu mä näytän typerältä.. Taas..".  Siis ihan näin olettaisin.

Tänään olin luvannut hieronnan jälkeen kävellä tervehtimään armasta emoani, ja kerroin olevani perillä yhdentoista maissa. Kuitenkin puhelimeni piipatti tekstiviestin saapumisesta jo puolivälissä matkaa kellon ollessa vasta varttia vaille. En väitä, että minulla olisi mikään hyvä suuntavaisto, en todellakaan, mutta väittäisin osaavani kulkea kahden kilometrin matkan suoraa tietä joutumatta täysin harhaan.

Siinä viestissä luki: "Hei oletko eksynyt?" Kiitti äiti luottamuksesta..

Rakkiutta & Anakriaa

On äärettömän raskasta olla vastustamattoman ihana. Vaikkei ehkä heti uskoisi, mutta on se. Mitä tahansa teenkin, minne tahansa katsonkin, on aina jossain palvova, enemmän tai vähemmän karvainen olio ylistämässä ihanuuttani.

Aamulla kun avaan silmäni, on aika järjestää juhlakulkue ja heräämiseni kunniaksi julistetaan kansallinen pyhäpäivä. Minulle tuodaan lahjoja, jalkojeni juureen polvistutaan ja joikhataan muutamat värssyt siinä samalla. Juhlakansa saattelee minut kahvinkeittimelle hännät heiluen, ja mikäli kaikki eivät vielä ole huomanneet minun ylösnousemustani, käydään tietämättömille tolloille ilmoittamassa tämä ilouutinen. Halleluja!

Istuakaan en saa rauhassa, vaan vähintäänkin ovelaakin ovelampi ninjakissa on vaanimassa syliäni. Sillä on useita kieroja taktiikoita, joita se käyttää vaihtelevalla menestyksellä, mm. salamahyökkäys, rojahdus sekä "liikun niin hitaasti, ettei se ehkä huomaa". Tuota viimeisintä se pitää kaikista ovelimpana, mutta käyttää sitä vain ääritilanteissa. Eli silloin, kun olen kieltänyt kerta toisensa jälkeen sitä loikkaamasta syliini. Ja heittänyt sen pois viitisentoista kertaa. Eikä auta, vaikka sille kertoisi huomanneensa sen aikeet. Ei, vaan se jatkaa kameleonttimaista liikehdintäänsä muina kissoina..

Myös ötökkämaailma palvoo minua. Kokonainen hämähäkkiarmeija seuraa liikkeitäni herkeämättä ja pyrkii tilaisuuden tullen iholle. Vaikka ne yrittäväkin liikkua hiljaa ja käyttävät seittejään vaaniakseen jopa ilmasta käsin, huomaa terävä katseeni niiden mustat kiilusilmät yleensä ennen kuin ne ehtivät iskeä. Mutta tästäkin huolimatta nuo hämärät hemmot ovat päässeet toisinaan yllättämään. Ei ole mitenkään mukavaa avata silmiään ja heti ensimmäiseksi nähdä ison, lihavan pitkäkoiven tuijottavan kahden sentin päässä naamasta. Tai huomata, ettei kutinaa aiheutakaan hiukset, vaan rintaa pitkin kipittävä verenhimoinen lukki. Kesällä eräs pörriäinen onnistui navigoimaan tiensä suoraan paidan kauluksesta sisään, ja epäilemättä se oli siivet kasvattanut hämähäkki.

Eikä riitä, että olen joutunut koirien, kissojen ja ötököiden jumaloimaksi, on minua myös sammakko stalkannut, kani kosiskellut ja tirpat tuijottaneet. En vain voi sille mitään, minussa on jotain eläimellistä vetovoimaa. Sanan varsinaisessa merkityksessä.