Earth Hour -epätodellinen tunti

Istun keittiössä hehkulampun ihastuttavassa kajossa. Myös olohuoneessa palaa valot. Ja vessassa. Ja ulkona. Olen hetkeni valokeilassa ansainnut, maailma on sen minulle velkaa.

Eilen vietettiin maailmanlaajuisesti Earth Hour:ia, jossa ihmiset ympäri maailmaa sammuttivat valonsa tunnin ajaksi. Niin minäkin. Tai no, en nyt ihan tunniksi. Kahdeksitoista minuutiksi, jos tarkkoja ollaan. Mutta heti asian muistaessani sammutin kiltisti valot, ja istuin kuuliaisesti pimeässä. Mitä nyt tietokoneen ruudulta kajasti kelmeää valoa. Sain jo muutaman minuutin kuluttua tuta hyvän tekoni kirouksen, kun migreeni ilmoitti halustaan tehdä lähempää tuttavuutta pääni kanssa. Kielloistani välittämättä tuo kutale hiipi likemmäksi pimeyden turvin.

Kellon lyödessä puoli kymmenen, oli Earth Hour tullut päätökseensä, ja kahdentoista minuutin piinani oli ohi. Helpottuneena lähdin kulkemaan kohti valokatkaisijaa, mutta kohtasin pimeässä odottamattoman esteen. Musta koira, Pieni ja Viaton, makasi keskellä keittiön lattiaa kuorsaten ja autuaan tietämättömänä maailman menosta. Tai emäntänsä menosta. Ei arvannut raukka, että kohta olisi koittava tyly herätys mukavasta unesta. Niin kompastui emäntä koiraansa kuin poliitikko nokkeluuteensa, ja löysi itsensä tutkimassa kipeästi imurointia kaipaavaa lattiaa. Kiroilustakaan ei tullut mitään, siitä piti huolen kolme märkää kirsua, jotka tulivat oitis tarkistamaan hyvinvointini tökkimällä minua naamaan. Koira säästyi rytäkässä onneksi ilman vammoja, mutta emäntä sai muutaman uuden jo ennestään olleiden seuraksi. Käsi ja hartia jomottaen könysin ylös lattialta, ja nilkutin sytyttämään vihdoin ne valot.

Lohduttaakseni itseäni ja unohtaakseni särkevät raajani, heitin popcorn-pussin mikroon pyörimään. Kilahduksen kuultuani onnuin hakemaan rapsakan herkkuni, mutta pussista nouseva, tavallisesti niin herkullinen höyry näytti tällä kertaa normaalia sakeammalta.. Avatessani pussin, savu sankkeni entisestään, ja näky oli lohduton.

Musta koira, musta polvi, musta mieli, musta popcornmöykky..

Kevättä rinnoissa

Keväällä on kummallinen tapa saada ihmiset vinksahtelemaan. Toiset hassahtavat enemmän, toiset vähemmän, mutta hassahtanutta porukkaa ovat kaikki tyynni. Minäkin.

Viime viikonloppuna olin jälleen kerran seikkailemassa kaupungin vaateliikeviidakossa. Olin saanut kutsun juhliin, ja olin kevään aiheuttaman mielenhäiriön takia päättänyt pukea ylleni mekon. Yhdessä armaan emoni kanssa juoksimme liikkeestä toiseen metsästäen sopivaa kolttua. Tai minä kävelin, kaikin puolin pienempi ja lyhyempi äitini yritti pysyä harppausteni perässä.

Jo parin vaateliikkeen jälkeen ylläni leijaili musta ukkospilvi, joka pian alkaisi syytää salamoita ympäriinsä. Tehtävä näytti mahdottomalta, sillä kaikki hamoset oli tehty pienille, siroille ja sopusuhtaisille tyttösille. Kenenkään kohderyhmänä ei ollut yhdeksän metriä koipia omaavat, rintavat amatsonit. Ja minä kun kuvittelin, että mekko olisi paljon yksinkertaisempi metsästettävä, kuin sopivat housut ja istuva paita. Pah! Niin oli työn ja tuskan takana sellaisen koltun löytyminen, johon minäkin mahdun kokonaan, etten ihan heti toista tempaustani.

Mutta niin kuin odottaa saattoi, kurimukseni ei päättynyt tähän. Olin toiveikkaana sullonut uuden hamoseni kauas kaapin perälle, jos vaikka minun ei sitä tarvitsisi enää koskaan nähdä. ....ei ennen kuin jouduin sen ylleni pukemaan juhlia varten. Olisi ehkä kuitenkin ollut viisaampaa harjoitella tuon ihmeellisen kapistuksen käyttöä, sillä sellaista minulla ei ole ollut vuosiin. Nyt jouduin kylmiltään omaksumaan hameenkäytön tapakulttuurin, eikä se sujunut aivan ongelmitta.

Ensinnäkin, jo käveleminen hame päällä on taidetta. Ei voi ottaa tavalliseen tapaan kolmen metrin harppauksia, vaan on sipsutettava pienin askelin. Portaat on kavuttava sivuttain, ettei helma nouse yli sallitun rajan. Vaikka kyllä se siltikin nousee, tarttuu pirulainen sukkahousuihin ja hivuttautuu niitä pitkin ylemmäs ja ylemmäs. Eikä sitä voi kumartua nyhtämään omalle paikalleen, vaan täytyy kauniisti niiata, ettei helma nouse takaa liikaa tai pääntie paljasta yhtään enempää edestä. Autosta nouseminen tai sinne itsensä ahtaminen on myös vaativa ja vaikea operaatio. Ei sieltä vain heitetä koipea ulos ja könytä, vaan ensin käännytään istumaan sivuttain, jonka jälkeen jalat nostetaan kauniisti oven ulkopuolelle, polvet tiukasti yhdessä ja käsi helmalla varmistamassa sen paikallaan pysymisen. Ja istuessa täytyy muistaa tarkistaa, ettei vilauttele vahingossa ahteriaan kaikelle kansalle, tai ettei hyvinkin antava etumus anna yhtään enempää. Ulkona on lisäksi varottava kahdeksan boforin puhureita, jotka saavat aikaan marilynmonroemaisen efektin..

Keväällä on kummallinen tapa saada ihmiset vinksahtelemaan. Minutkin. Jostain ihmeellisestä syystä, vastoin kaikkia odotuksia, ja kaikesta huolimatta oli päiväni tyttönä ihan miellyttävä kokemus. Ajattelin mennä puhumaan jonkun kanssa tästä masokistisesta häiriökäyttäytymisestäni.