Minulla ja kissallani on usein erimielisyyksiä, joita sitten selvittelemme toisinaan viikkotolkulla. Käymme syvällisiä keskusteluita syistä ja seurauksista, ja todennäköisesti joka kerta kumpikin kuvittelee saaneensa toisen vakuuttuneeksi oman kantansa paremmuudesta ja voittaneensa väittelyn. Niinpä niin.
Tämän viimeisimmän erimielisyyden aihe on noussut pinnalle jo useamman vuoden ajan, oikeastaan heti ensimmäisestä yhteisestä päivästämme lähtien. Kattipirulainen kuvittelee, että kun hoen sille "eieiei", se on vain samanlaista tyytyväistä mau'untaa kuin mitä se itse pitää. No ei ole.
Erityisesti tänään olen kuulostanut tuon katalan katin mielestä varmaankin kevään hullaannuttamalta mouruajalta, sillä olen saanut taukoamatta kieltää sitä änkeämästä syliini. En ehdi edes ahteriani tuolille laskea, kun se jo on vieressä kaula pitkänä kuikuilemassa toiveikas ilme karvaisella naamallaan. "Ei, et tule!" kääntyy sen vaikkuisissa korvissa valikoivan kuulon ansiosta lauseeksi "Mau, tule!" Lisäksi se taitaa luulla poissysimisiäni vain kömpelöksi yritykseksi silittää ja paijata, sillä niilläkään ei ole mitään vaikutusta.
Sanotaan, että kissat ovat hieman erakkoja ja viihtyvät yksinään. Siksipä olenkin tänään herännyt kissa rinnan päällä, juonut aamukahvini kissa sylissä nukkuen, lukenut uutisia kissan pää kainalossa, syönyt ruokani kilpaa kissan kanssa, ja ihmetellyt maailman menoa kissa olkapäällä hyristen. Olisipa se edes hieman sosiaalisempi, tulee niin kovin yksinäinen ja orpo olo.
