Kevät on vihdoin alkanut, ja minäkin alan hiljalleen heräillä talvikoomastani. Pari kuukautta olen tuijottanut seinää puoliavoimin silmin ja leuka rinnalla roikkuen, kuolavanan kastellessa paitaani. Mutta lisääntyvä auuringonvalo kuivattaa kuolapaitani ja virkistää mieleni, ja saa aikaan myös käsittämättömiä virtapiikkejä joiden aikana hypin seinille kilpaa kissojen ja koirien kanssa..
Aurinko sulattaa ja kuivattaa myös tiet. Paitsi metsäiset, mäkiset pikkutiet.. Niistä se tekee hyyyvin tasaisia, sulattaa kirkasta vettä silottamaan pienten jääkokkareiden tuomat rosoisuudet luoden valheellisen kuvan turvallisesta kävelyreitistä, mutta jos vilkaisetkin siihen suuntaan, olet turvallasi. Naapurit saavat tästä kyllä jälleen ilmaiset huvit, ja kutsuvat ystävät ja sukulaisetkin katsomaan kun vaikuttaa siltä, että yrität vastustaa kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja ja poistua kotoasi.
Ensin on suoriuduttava portaista. Ja kun asuu kallion päällä, niitä portaita on paljon. Joka askelmalla pidätät hengitystä jotta tasapaino ei heittäisi pienen pientä hiukkaakaan väärään suuntaan, yrität olla räpyttelemättä silmiä jotta mikään pieninkään kaatumisen aiheuttava asia ei jäisi huomaamatta, lihakset ovat kaikki jäykkänä valmiustilassa odottaen koko ajan horjahdusta, ja samalla yrität näyttää elegantilta ja viehkolta. Tai ainakin yrität olla pyörtymättä hapenpuutteeseen.
Portaista selvittyäsi kuvittelet selvinneesi jo pahimmasta, sillä näet siinä tiellä mäen päällä seisoessasi, että tie on alhaalta sula ja tästä ylhäältäkin sopivan röpelöinen jotta siinä voi kävellä. Väärin. Otat ensimmäisen askeleen ja lähdet oitis liusumaan alas, kuin jaloissasi ei olisikaan kenkiä vaan pienet pyörät. Lopetat taas hengittämisen, jännität kaikki lihakset, kädet sojottavat sivuilla kuin trapetsitaiteilijalla ja naamallasi on tuomiopäivän irvistys. Tässä kohtaa naapurit vieraineen ovat asettuneet mukavasti ikkunan ääreen, ja kastavat juuri pullaa kahvikuppeihinsa. Itse sen sijaan olet kastella housusi kuvitellessasi ne kymmenet kivuliaat tavat joilla voit katkoa luusi.
Saatuasi luisumisen pysähtymään, seisot keskellä tietä kaikki raajat harottaen mikä minnekin suuntaan. Hengittäminen on edelleen suljettu pois laskuista, sillä et tahdo vaarantaa pystyssä pysymistäsi mitenkään. Kuumeisesti yrität miettiä toimintasuunnitelmaa, ja toivot sydämesi pohjasta ettei toinen naapuri saa päähänsä lähteä autolla minnekään. Matkaa ei ole kuin puolitoista metriä alas, ja muutamakymmenen senttiä ylös, mutta kumpikin tuntuu suunnattomalta. Alkaessasi jo sinertää keräät kaiken rohkeutesi ja hi-taas-ti liikautat toista jalkaasi. Koverrat kengän kärjellä jäähän pienen kolon josta saat hieman paremman pidon. Et kuitenkaan saa tehtyä kuin pienen pienen jäljen, eikä siihen mahdu kuin vasemman jalan isovarvas. Asettelet pottuvarpaan huolella piskuiseen syvänteeseen, ja varovasti siirrät painosi niin, että saat myös toisella jalalla koverrettua reiän. Siinä seisoskelet naapurin ikkunan alla varpaasi varassa naama sinertäen ja kädet vispaten kuin tuulimylly jotta saat pidettyä tasapainosi. Asettelet myös oikean jalan ukkovarpaan juuri tehtyyn koloon, ja varovasti sipsutellen etenet takaisin kohti portaita.
Hengästyneenä ja kaikki lihakset maitohapoilla pääset vihdoin ja viimein turvaan tasaiselle maalle. Naapurissa vieraat alkavat tehdä lähtöä näytöksen päätyttyä, ja itse rojahdat portaiden kaidetta vasten haukkomaan happea. Olosi on kuin olisit kiivennyt vähintään mount Everestille ja juossut siellä kivikkoisilla rinteillä kolme maratonia kertaakaan pysähtymättä. Olihan sitä matkaa tosiaan melkein metri..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti