Vaikkakin olen tuttujen keskuudessa surullisen kuuluisa uskomattomista kyvyistäni saada melkein kasvi kuin kasvi hengiltä, otin alkukeväästä riskin ja kylvin muutamia hyötykasveja kesää varten. Vastoin odotuksia, ne lähtivätkin hyvin kasvuun ja selvisivät hoivissani niin pitkälle, että ne sai jo ruukuttaa. Ja koska olen Puutarhuri (ööm... unohdetaan ne kasvien tappamiset.. täysin epäolennaista..), on ruukuttaminen tuttua puuhaa ja siihen on jo oma rutiininsa. Piis of keik. Tai niinhän sitä luulisi..
Rakas orjatyöleirini, jossa vietin kaksi edellistä kesääni, opetti minut liian hyville tavoille kunnon tiloineen ja pöytineen, ruukuista nyt puhumattakaan, mutta se mitä siellä orjatyömaalla ei opetettu, oli se miten selvitä ruukuttamisesta kissan kanssa. Äärimmäisen uteliaan kissan kanssa..
Siivosin pöydän, nostin lehdet pois, kissan pois, kahvikupin pois, kissan pois.. ja hain suojamuovin kaapista. Ja nostin kissan pois kaapista. Siinä kohtaa kun olin saanut muovin levitettyä pöydälle ja puhisin 85:n litran turvesäkki käsissäni voimatta laskea sitä pöydälle, koska kissa oli jälleen loikannut siihen tutkimaan muovia, saattoi suustani päästä muutama ähisevä ärräpää. Hääsin kissan, sain nostettua turvesäkin pöydälle, ja hain sakset jotta saan säkin auki. Käänsin selkäni, otin kolme askelta, noukin sakset ja käänsin uudestaan selkäni. Ja eikös se katti pirulainen ollut taas uteloimassa! Kissa pois pöydältä, sakset säkin muovin läpi, ja kissa taas pois pöydältä. Kyllä se kohta rauhoittuu kun huomaa, ettei täällä ole mitään mielenkiintoista, ajattelin. Tai toivoin.
Jaksoin tuota toivoa pitää yllä myös silloin, kun turvesäkki oli kokonaan auki, ja kaivoin kissan pois sieltä. Avasin lannoitepurkin ja käännyin nostamaan taimet pöydälle. Ja sillä aikaa tuo jokseenkin utelias katin roikale oli loikannut pöydälle, ja ujutti parhaillaan päätään lannoitepurkkiin. Yritin pitää tuota turhaa toivoani yllä ajattelemalla, että nyt on kaikki tarvittava kasassa, joten kissan ei tarvitse enää tulla katsomaan mitä uutta olen pöydälle nostanut. Otin ensimmäisen ruukun ja käteeni aimo annoksen turvetta laittaakseni sen ruukun pohjalle, mutta huomasin sen olevan hiukan hankalaa kun siellä ruukussa on jo kissan pää... Sama juttu lannoitteen kanssa. Vaikka hätistelin mirrin kauas pois, ilmestyi se kuin tyhjästä taas tunkemaan uteliasta nokkaansa joka paikkaan. Kissan pää oli kuin se laatikossa oleva vieteripelle, joka aina uudestaan ja uudestaan pongahtaa esiin huojumaan. Tai sitten käyttämäni turve oli magneettista, ja kissa parka ei yksinkertaisesti voinut mitään sille, että sen pää aivan itsestään ujuttautui ja harhaili turvesäkkeihin ja purkkeihin..
Kaivettuani myyräkissan kolme, neljä kertaa pois turvesäkistä, sain urakkani vihdoin siltä päivältä loppuun ja saatoin ihailla työni tulosta. Tai pikemminkin kissan työn tulosta. Ennen valkoinen, nykyään mustaläiskäinen katti oli siihen selkeästi tyytyväinen: Se oli tarkastanut turpeen laadun, mikä näkyi mustina tassuina ja kauniina tassunjälkinä pitkin lattioita. Se oli varmistanut että olin tiivistänyt turpeen kunnolla, joten monissa purkeissa oli nähtävissä tassun muotoisia kuvioita. Se teki myös turvatarkastuksen amppelikoukuille, ja niissä oli nähtävissä pieniä hampaanjälkiä. Ja viimeiseksi se valvoi kastelua, jotta jokainen taimi saa vettä ja tulee tarpeeksi kosteaksi.
En tahdo kritisoida saamaani opetusta, mutta kyllä mielestäni olisi voitu edes mainita tämä ruukutuksen extreme-muoto jotta me viattomat puutarhurin alut osaisimme varautua. Nimittäin siihen kissan pesuun...
