sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Voi kuulkaa tohtori, kun minulta täytyisi amputoida pää..

Lääkärissä kun käy, kannattaa miettiä koko vaatekerta huolella, ja pukeutua niin, että pelkissä alusvaatteissakin selviäisi vähintäänkin koko maailman tuhoavasta ydintalvesta. Niille pirulaisille kun siellä hienossa koulussaan opetetaan, että ensin kätellään, ja sitten käsketään riisuutumaan. Oli vaiva mikä tahansa.

Olkoonkin, että tapauksesta on aikaa kohta vuosi, en pysty sitä unohtamaan. Vaikka kovin, kovin tahtoisinkin.. Polveni oli kipeä, ja olin varannut vastaanotolle ajan. Sinä aamuna laahustin vaatekaapilleni, ja tuijotin sekaisia vaatepinkkoja yrittäen miettiä sopivaa pukinetta ja taminetta ylleni. Löysät housut, jotta voin punttia nostaa tarpeeksi ylös, ja muulla nyt ei olekaan väliä. Väärin...

Klenkkasin vastaanotolle, kättelin keski-ikää lähentelevän mieslääkärini, ja istahdin tuoliin. Tarinoin siinä aikani tohtorin aina välillä kysellessä tarkentavia kysymyksiä. Huolettomasti jatkoin höpötystäni, vaikka kamala kelmeä tunne yritti puskea pintaan kysymysten koskiessa myös esimerkiksi selkääni. Juuri kun olin saanut tuon typerän ja täysin tarpeettoman tunteen runnottua takaisin takaraivon taaimpaan kolkkaan ja näytettyäni sille omahyväisesti kieltä, iskee tohtori kuvainnollisen skalpellin selkääni. "Joo, ota hei paita ja housut pois ja mee tohon seisomaan."

Sinä samaisena aamuna, siellä vaatekaapilla ollessani ja sitä penkoessani, olivat aivoni olleet edelleen umpiunessa enkä ollut ajatellut mitään muuta kuin niitä housuja. Kurkotin käteni alusvaatehyllylle, ja silmät puoliummessa otin ensimmäiset vaatekappaleet jotka sattuivat käpälääni osumaan. Ja tietenkin rintaliivini olivat ehkä jo parhaimmat päivänsä nähneet, ja tietenkin alushousuni olivat ne kaikista riettaimmat, jotka koko maailman historia tuntee. Tai ainakin kaikista irstaimmat, jotka minulla on.

Riisuutumiskäskyn kuultuani valahdin välittömästi valkoiseksi, ja kuitenkin aloin samalla vahvasti punoittaa, joten eroa tuskin huomasi. Ainoastaan lautasen kokoiset silmäni, jotka epätoivoisesti armoa anellen heijastivat epäuskoa ja vähintäänkin maailmanloppua, kertoivat järkytyksestäni. Muutaman pitkän sekunnin ajan avoni kävivät tyhjäkäynnillä, ja tuijotin vain tyhmänä tohtoria. Mietin aamua, ja sitä miten helposti tämäkin olisi ollut vältettävissä. Miksen edes hetkeksi pysähtynyt silloin ajattelemaan, sillä varsin hyvin tiesin lääkärien intohimon riisuttaa potilaitaan, vaikka he olisivatkin vain tulleet uusimaan reseptiään.

Siinä minä sitten seisoin riettaissa pöksyissäni keskellä vastaanottohuoneen lattiaa, lääkärin lompsiessa tutkimaan selkänikamiani. Huoneeseen lankesi painostava hiljaisuus, vaikka pääni sisällä kävikin armoton kiroaminen ja sadattelu. Jonkin ajan kuluttua tohtori avasi suunsa mainitakseen joitain tekemiään huomioita, joihin ei onneksi kuulunut hanuriani verhoava pitsiviritelmä, joten minäkin hieman rentouduin. "Lääkärit ovat nähneet kaikenlaista, turhaan tässä nolostelen." Hengitin helpottuneena syvään, ja jo vähän naurahdinkin itselleni. Kunnes...

Naamani ei ehkä olisi voinut helottaa sen punaisempana kuin se helotti kolme sekuntia tuon naurahduksen jälkeen maatessani tutkimuspöydällä ja lääkärin veulatessa lonkkaniveltäni. Mietin jälleen sitä aamua, ja kuinka helposti olisin voinut välttyä esittelemästä tohtorille ihan joka kolkkaa, ja kaikenpaljastavien pöksyjen sijaan vetänyt jalkaani ne puntilliset mummo-almarit.

 Lääkärit ovat todellakin nähneet kaikenlaista, mutta tämä on nähnyt aivan kaiken...