Ostinpa sitten skootterin. Punaisen ja kauniin. Haaveissani huristelin eloveenakiharat hulmuten kesäillassa pitkin kaupungin katuja ja kylänraitteja. Liivimiehet katselisivat kateellisina, kun hiekka pöllyten ohittaisin heidät ja heidän säälittävät menopelinsä, ja häikäisisin kaikki ajotaidoillani. "Katso äiti! Ilman käsiä!" Ah, kuinka auvoista kaikki onkaan! ...kunnes todellisuus palasi kuvioihin.
Siinä se nyt seisoi edessäni, kiiltävänä ja kutsuvana, odottaen ensimmäistä liikettäni, odottaen lupaa ulvottaa moottoriaan ja niellä asfalttia, kiitää kohti auringonlaskua kanssani. Mutta minä olin liian kiireinen lukiessani ohjekirjaa. En nimittäin osannut käynnistää sitä.. Ja se nyt kuitenkin on aika oleellinen osa skootterointia.
Oitis tämän pienen vajeen skootteritietämyksessäni täytettyäni, istahdin ylväänä ja viehkona ratsuni selkään, otin suunnan länteen ja huristelin menemään. Tai ehkä kyräillen katselin tuota vempelettä, joka hohti auringossa kuin Helvetin tuli. Haparoivin askelin lähestyin sitä, varovasti lysähdin istumaan, ja silmät lautasina tuijotin eteeni. En ollut koskaan ollut näin lähellä mitään päristintä. Enkä siis ikinä ollut sellaisella ajanut. Olin kyllä nähnyt kuinka Isot Tytöt niillä kulkivat, mutta itse en ollut tohtinut edes ajatella. Ja nyt istuin sellaisen selässä. Hengittelin muutaman kerran ja valoin itseeni uskoa. Mieleeni tupsahti suuren filosofi Clarksoniuksen (300-luku eaa.) lauseenparsi "Kuinka vaikeaa se voi muka olla?" ja annoin hanaa. Sitä hanaa täytyi kuitenkin antaa vielä hiiiukan enemmän, jotta sain skootterin jopa liikkeelle.
Ensimmäiset kilometrit kuljinkin alle kahtakymppiä syrjäisillä pihateillä, mutta piakkoin olin jo valmis oikealle neitsytmatkalleni. Muutama kilometri Ihan Oikeita teitä pitkin äidin luo kahville oli oikein passeli köröttelymatka. Hymyillen rinta rottingilla lähdin reissuun. Ja heti alkuun huomasin, ettei kannattanutkaan hymyillä. Koppakuoriaisen kappaleita hampaankolossa ei ole yleisesti mielletty viehättäviksi. Eikä kyllä hymyilyttänytkään, sillä liivimiehet eivät jääneetkään jälkeen. Tässä kohtaa huomasin myös suunnattoman haitan kaasukahvan sijoittumisesta oikealle puolelle: Osasin ajaa yhdellä kädellä, mutta ainoastaan jos se oli vasen. En siis pystynyt näyttämään noille Mc HarriTaavisille kansainvälisestikin tunnettua tervehdystä. (Myöhemmin kompensoin tätä näyttämällä typerille kuskeille kieltä. Siitäs saavat!)
Olin jo melkein perillä, kun eteeni tuli tietyömaa. Liikenneympyrän liikenteenjakajiin oltiin latomassa kiveystä, ja minä nohevana plikkana tietenkin hymyilin työmiehille. Ajoin ympyrään, kaarsin, ja laitoin vilkun päälle kurvatakseni pois. *TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT* Naamani helahti helakan punaiseksi, vähintään yhtä leiskuvaksi kuin menopelinikin oli. Sormeni oli erehtynyt nappulasta, ja vilkun sijasta painoinkin torvea! Käteni ei sen sijaan erehtynyt kaasukahvasta, vaan niska nytkähtäen sivuilleni vilkuilematta lähdin kiitämään niin lujaa kuin suinkin vain pääsin.
Yllättäen kahvitus hieman venyikin, ja lähdin kotiin vasta pimeän tultua..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti