Zen-garden

Kukkapenkithän ovat tunnetusti pihan kaunistus. Huolella suunnitellut ja rakkaudella vaalitut istutukset luovat ulko-olohuoneisiin harmonisen seesteisyyden tai värien yltäkylläisyyden. Kokonaisuuden viimeistelee tarkkuudella ja taidolla leikattu kauniin vihreä nurmi, joka on kuin pehmeä ja pörröinen villamatto paljaiden varpaiden alla.

Kasvivalinnoissa kannattaa olla tarkkana, jotta ne tukevat ja täydentävät toisiaan, ja sopivat samoihin olosuhteisiin. Minun kukkapenkkejäni koristaa esimerkiksi kauniit koivuntaimet, iki-ihana maahumala, upea hevonhierakka, sievät suolaheinät, mainiot tattaret, sekä kivikkopenkkini ihanastuttavan omatoimisesti valloittanut metsämansikka. Mansikka ei ole suinkaan ainoa joka kivikon on valloittanut, vaan jo aiemmin mainittu maahumala kasvaa siellä oikein elinvoimaisena, ja myös myyrät ovat keksineet käyttää sitä kokoustilanaan ja urheilumajanaan.

Kannattaa myös muistaa, että erilaiset kiveykset luovat pihaan viimeistellyn ja huolitellun ilmeen. Mieleisensä saa tehtyä itse, mutta helpoimmalla pääsee kun muuttaa taloon, joka on rakennettu kallion päälle. Myös ruohonleikkuu helpottuu, kun siellä täällä nurmikon keskellä pilkistää kauniin harmaa peruskallio. Ja terätkin teroittuvat siinä samalla, kun ei niiden hemmetin murikoiden paikkaa koskaan muista ja ne ovat ovelasti piiloutuneet ruohikkoon. Vieläkin helpommalla pääsee, kun niittää metrisen heinikon kerran kesässä.

Sanotaan, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Mutta kuka lahjottaisi heille edes vaatteet..

Kevättä, perrrrrrrrkele..

Koko talven olen tätä odottanut, kevättä. Olen herkeämättä haaveillut  ihanaisesta hiirenkorva-ajasta, ja vahdannut ensimmäisiä merkkejä lumikinosten peittäessä vielä mannut ja pienet omakotitalot alleen. Olen huokaillut ja hekumoinut, ajaen kanssaihmiseni epätoivon partaalle intoillessani pienimmistäkin kevät-ehkä-saattaa-tulla-joskus-kuukausien-kuluttua -merkeistä. Nyt se vihdoin on täällä. Ja minä kiroan. Vuolaasti.

Aivan ensimmäinen kevään merkki oli aivastelu. Maaliskuun alussa. Viikon jaksoin nauraa satunnaisille pärskähdyksilleni, mutta sitten alkoi jo kyrsiä. Joka kerta kun yksinäinen siitepölyhiukkanen jostain maailman kaukaisesta kolkasta eksyi Suomen rajojen sisäpuolelle, ilmoitti vainukoiramaisentarkka nokkani julkeasta rajatilaloukkauksesta. Nyt kun hiukkasia on hiukkasen enemmän, ja suurin osa jo kotimaista tuotantoakin, on julistettu poikkeustila ja päällä on Punainen hälytys. Kuulostan viikon ryypänneeltä ja kolme askia tupakkaa päivässä polttavalta keski-ikäiseltä mieheltä, ja näytän siltä, että purskahdan itkuun hetkenä minä hyvänsä. Aamuisin bussissa istuksiessani odotan, että joku kanssamatkustajista tulee osaaottavasti silittelemään päätäni ja lohduttamaan itkevää tyttörukkaa.

Myös koirat ovat huomanneet kevään tulleen, ja ovat päättäneet luopua talvivarustuksestaan. Hurtat näyttävät kapisilta katurakeilta, ja pihaa koristaa lumivaipan sijaan kaunis villapeite. Muutoinkin karvaiset vaatteet näyttävät nyt turkispaidoilta ja -housuilta, ja tietenkin olen hukannut vaateharjan. Enkä tietenkään muista ikinä ostaa uutta, vaikka joka kerta kaupan ohi kulkiessani asia juolahtaa mieleeni.

Kaikista selvin kevään merkki on kuitenkin se, että kehoni on saanut taas lisää väriä. Sinistä, violettia, kellertävää harmaata, punaista.. Kymmenet ja taas kymmenet mustelmat ja naarmut koristavat muutoin niin kalpeaa nahkaani, saaden minut näyttämään tarhaikäisen muksun psykedeeliseltä sormivärimaalaukselta. Iltaisin saan leikkiä omalaatuista cluedoa, kun yritän keksiä ruhjeiden alkuperää: "Kottikärryjen vasen kahva varaston edessä." "Rautaharavan neljä keskimmäistä piikkiä pihamaalla." "Keittiöpöydän ikkunanpuoleinen kulma kotona."  Ehkä on parempi jättää tänäkin kesänä hameet ja topit kaappiin koiden ateriaksi, jottei kukaan joutuisi syyttömänä paheksunnan kohteeksi ja pahoinpitelystäni epäillyksi.