"Petteri Punakuono.." ♪♫♪

Sanonta "koolla ei ole väliä" pitää kyllä täysin paikkansa, huomasin sen juuri itse: Kaikista pieninkin voi saada olon kuumaksi ja kaataa kenet tahansa sänkyyn. Poskilla hehkuu hekumallinen puna ja silmät iskevät kipunoita sydämen pamppaillessa epätahtiin. Ahh.. Ihana, ihana flunssa!

Jos minulta kysytään, en ole juuri koskaan kipeä. Mutta minulta ei taideta kysyä. Ja jos kysytäänkin, niin mitään en myönnä. Nytkin peilistä katsoo takaisin punanenäinen ihmisraunio, mutta ehkä tämä on vain allergiaa. Kurkkukipu on tietysti vain ja ainoastaan kuivan ilman syytä, ja heikosta olosta on syyttäminen joulunajan paheellisia syömisrituaaleja.

Silloin kun en kuulosta pubeissa aikaansa viettävältä keski-ikäiseltä naikkoselta, jonka huulen vakiovarusteena on savuava nortti, kuulostan pubeissa aikaansa viettävältä keski-ikäiseltä humalaiselta mieheltä, jonka huulen vakiovarusteena on savuava nortti. Joka aamu tällä viikolla olen herännyt kurkku turvonneena, ja puhuminen on ollut hyvin mielenkiintoinen kokemus. Nielun turpea olemus on evännyt minulta kaikki sanat, joissa on K-kirjain. Olen siis ikäväkseni ollut pakotettu kieltäytymään siivouspäivästä, lumitöistä ja muista mukavista arkiaskareista, koska en ole voinut vastata "kyllä".

Toinen viehättävä piirre minussa näinä päivinä on ollut aivastelu. Kerroin joskus jollekulle huvittuneena, kuinka pappani aikoinaan kirosi ja manasi aina aivastuksen jälkeen. Kunnes havahduin siihen julmaan tosiasiaan, että olen itse aivan yhtä paha. "Hätsssrkele! Hätssssittu!" Olen ihana, tiedän sen. Mutta kuulemma minulla ei ole pelkoa työttömyydestä: Mikäli puutarhurin ammatti ei ota tuulta siipiensä alle, minulla on loistava tulevaisuus merimiehenä...

Jouluressiä ja kinkun käryä

Kyllä tämä on niin vaikeaa ja raskasta aikaa tämä joulun aika! Ensinnäkin on joululoma, eikä silloin ole oikein muuta tekemistä kuin olla. Eikä oleminen todellakaan sovi minulle. Järki lähtee. Se viimeinenkin hiven. Eikä sitä luppoaikaa tietenkään voi käyttää mihinkään hyödylliseen, sillä onhan loma; silloin lomaillaan.

Jouluun kuuluu olennaisesti tietysti syöminen. Mutta sekin ottaa hermoon. Siinäkin kun on omat jujunsa: Esimerkiksi joulutortut täytyy näriä sakara kerrallaan, ja hillo-osa viimeisenä. Samalla systeemillä syödään myös piparit. Ja kinkku.. Aaahh, tuo joulun kohokohta! Se täytyy paistaa jo ennen jouluaattoa, sillä eihän sitä muuten ehdi syödä kotona kun ravaa ympäri maailmaa sukuloimassa ja syömässä kinkkua. Eikä sitä muualla kehtaa syödä niin järjettömiä määriä kuin tekisi mieli. Ei, omassa jääkaapissa on oltava kinkku, josta voi iltasella käydä veistelemässä itselleen hiukopalaa.

Kaikista pahinta joulussa on lahjat. Ihmiset, jotka väittävät olevansa ystäviäni, ovat huomanneet pienoisen malttamattomuuteni lahjojen suhteen, ja jo monta viikkoa ovat julmasti kiduttaneet minua poloista. Aina sopivan tilaisuuden tullen on vihjailtu, että "mäpäs tiedänkin mitä saat lahjaksi Pukilta, lälläslää!". Tosi aikuismaista käytöstä, hei! Jos ei olisi joulu, eli anteeksiantamisen aika, mököttäisin teille ainakin viiskytmiljoonaa vuotta! Ainaski! Ja kaiken lisäksi siellä täällä on vastaani tullut paketteja, joissa on minun nimeni, mutta siltikään en ole saanut avata niitä! Miksen?! Jos niissä kerran selvästi lukee nimeni, ovat ne näin ollen minun ja saan tietysti tehdä niillä mitä haluan. Ja haluan avata ne. Nyt.

Virtapiiri pyörii.. ♫♪

Tekniikan ihmelapsena luovin tässä maailmassa osumatta ikinä karikoille. Kierrän hilavitkutinten salakarit ja kivikot onnistuneesti kaukaa, ja jos nyt sattuukin joskus kosahtamaan, niin peitän sen hienosti. Kuten eilen opettaessani äitiäni käyttämään uutta kannettavaa tietokonettaan. "Avaat kato tän kannen, ja painat tuosta virrat päälle, näin. *napsis* Siis niinku näin. *napppppsis* No mikä nyt on kun ei.. Krhm.. Niin siis painat tästä nappulasta ne virrat päälle.."  Käyttöohjeitahan ei kannata lukea ennen kuin alkaa leikkiä vimpaimilla. Mutta puolustuksekseni sanottakoon, että siinä napin päällä oli iso P-kirjain. P niinkuin Power, eikö..? No ei..

Ja noinhan nyt voi käydä aivan kenelle tahansa. Ei siinä mitään kummallista ole. Kuten ei siinäkään, että kun hiukan kokeilee painella kaukosäätimen niin kovin kivan värisiä nappuloita, menee televisio mustaksi. Ja sellaiseksi jää. Ja tämän kun suorittaa yön pimeinä tunteina, voi aamulla unenpöpperöisenä raahustaa paikalle ihmettelemään rikkinäistä telkkaria. Kuis se ny sillee..? Tunnustin kyllä tekoseni. Heti kolmen vuoden kuluttua.

Aamuisin on aivan turha odottaakaan, että tulisin toimeen edes arkivempeleiden kanssa. Muutama viikko sitten nähtiin pitkä ja uuvuttava kamppailu erään nimeltämainitsemattoman nuoren naisen ja pahantahtoisen kahvinkeittimen välillä: Keitin ei suostunut suorittamaan sille annettua tehtävää, eli keittämään kahvia. Tämä kyseinen nuori ja hehkeä nainen uhmakkaasti paineli keittimen virtanappia uudestaan ja uudestaan, kumpaankin suuntaan, mutta mitään ei tapahdu. Epätoivon jo vallatessa alaa ja taistelun jatkuttua loputtomalta tuntuneen ajan, huomaa tämä edelleen niin hehkeä ja ihastuttava, mutta täysin tuntematon nuori nainen töpselin olevan irti seinästä. Onneksi olin.. siis hän oli.. yksin, muutoin olisi saattanut hävettää.

Mutta ihan hyvin olen pärjännyt tämän läppärinkin kanssa, jonka ostin viime kesänä. Sen kyllä huomasin tässä päivänä eräänä, ettei se kauheasti tykkää puhaltelusta. Kummasti se alkoi vinkua kun ihan vain kevyesti henkäisin. Niinku näin.. FATAL SYSTEM ERROR...... ERROR......ERROR......ERROR.....ERROR.....

Manimal

Miehet sitten ovat rasittavia. Kaikissa lajeissa, niin ihmisissä kuin koirissakin. Ihmismiesten rasittavuuksista saisi niin pitkän postauksen, etten sitä ala edes kirjoittaa. Tyydyn heidän kohdallaan vain toteamaan: Miehet, hhhhh!!

Mutta kiitettävästi tuo mieskoirakin on oppinut kaksijalkaisilta tovereiltaan kaikki kikka kolmoset emäntänsä heikkohermoiseksi saattamiseen. Viimeisin koitos käytiin juuri äsken, kun oli mani- ja pedikyyrien aika. Tytöt antoivat luonnollisesti omat kyntensä leikellä lähestulkoon ilman kommervenkkejä, mutta raavaat uroothan eivät moisesta välitä! Paikalle kyllä saavuttiin kun käsky kävi, vaan siihen se yhteistyöhalukkuus jäikin.. Ja voin kertoa, että niitä sorkkia siistiessä tuli testattua emännän kunnon kestävyys sekä notkeus oikein viimeisen päälle.

Toinen kamala emännän keksintö on harjaus. Eihän miehet jatkuvasti itseään puunaa, vaan luonnollinen metsien mies on se, joka naisiin vetoaa. Muka. Tai kyllä rintakarvat saa laittaa ojennukseen, sehän vain lisää macho-efektiä, kunhan pitää näppinsä erossa Pyhästä Pistoolista ja sitä ympäröivästä alueesta. Joka kattaa tietysti koko mahanalusalueen ja takaliston. Yritä siinä sitten selittää niin kovin avuttoman näköiselle pienelle pojalle, joka tuijottaa silmät lautasina uhkaavasti lähestyviä Vaarallisia harjan piikkejä, ettet aio sille pahaa.

Kaksijalkaisten tovereidensa tapaan, myös tälle nelijalkaiselle on hienovaraisuus täysin tuntematon käsite. Herätyksiä ei esimerkiksi voi hoitaa hellästi, vaan loikataan emännän päälle makaamaan ja tuijotetaan parin sentin päässä naamasta kunnes herään. Paitsi erään kerran, jolloin en ilmeisesti ollut herännyt heti tähän ah, niin ihanaan ja lempeään vihjailuun. Silloin havahduin siihen, kun kaksikymmentä kiloa koiran karvaista ahteria iskeytyi kasvoilleni kesken makoisten unien. Seuraavat viisi minuuttia menikin järkytyksestä toipumiseen koirankarvoja sylkien ja kakoen.

Sitten on sekin vaihe, kun ollaan niiiin lemmenkipeitä. Viattomin silmin katsotaan emäntää ja heilautetaan toiveikkaasti häntää, hivuttaudutaan sohvalle viereen istumaan ja aloitetaan läähätys. Jos siihen ei reagoida, huomaamattomasti hilataan takalistoa lähemmäksi ja otetaan kädestä kiinni. Nyt jo ehkä saadaan katsekontakti, jolloin siirrytään oitis helliin suudelmiin. Ja taas saa olla selittämässä, että tämä ei johdu sinusta vaan minusta..

Mutta eihän tuota mieskoiraa ilman osaisi olla. Urokset ovat omalla yksinkertaisella tavallaan niin kovin suloisia. Lajiin katsomatta.

Nuori kapinallinen

Joulumarkkinoilla sitä aina riittää juhlahumua ja tunnelmaa! Iloinen puheensorina kuuluu väentungoksessa, lupsakat kojumyyjät huutelevat tarjouksiaan, ja kahviosta leijailee vastapaistettujen lettujen sekä kuuman glögin tuoksu. Ihmettelenpä siis, missä mahdoin tänään käydä. Eipä ollut humua eikä sorinaa, ei. Tietysti kolmesta ihmisestä saa jo väentungoksen aikaan pienessä tilassa, ja kyllähän seitsemän kojua on jo hurja määrä verrattuna autioon torialueeseen. Kaikki kun on niin suhteellista. Mutta kehtaan väittää, etten tänään ollut markkinoilla. Menin kyllä, mutten siltikään ollut. Huijasivat pahaa-aavistamattoman kulkijan vale-joulumarkkinoilleen, nuo ketaleet. Vaan enpä ostanut mitään. Siitäs saivat. Hähää.

Passiivisella kapinoinnilla olen yrittänyt vaikuttaa myös moniin muihinkin asioihin. Ja kerran olen onnistunutkin: Niin vain loppui aromipesän mainostaminen kun en sellaista ostanut. Enää eivät tyrkytä moista turhaketta ostosteeveessä pitkin päivää ja yötä. Vielä kun ymmärtäisivät lopettaa koko ostosteeveen, niin olisin tyytyväinen. Tai tiedä vaikka olisivat jo lopettaneetkin, teeveetä kun en ole katsonut naismuistiin.

Mutta vielä käyn yhtä suurta passiivista taistoa vääryyttä vastaan aktiivisesti: Jätän aina lukematta Ilta-Sanomista kaikki Rita Tainolan väkerrykset. Mutta siltikin niitä edelleen ilmestyy sinne tasaisin väliajoin, vaikka osoitan mieltäni näinkin voimallisesti. Eivätkö ne ymmärrä, että aivan turhaan mustetta kuluttavat ja saastuttavat luontoa tuolla tavalla. Voisivat printata Tainolan tilalle vaikka kuvia kissoista. Niistä minä tykkään.

Pieni ja Viaton kuuppari

Pohkeessani on mustelma. Se on noin viisitoista senttiä leveä ja muutaman paksu. Sen yläpuolella on myös pari pienempää mustelmaa, ja selvästi ne kuuluvat samaan sarjaan. Mietin kuumeisesti tässä eräänä päivänä, että mihin ihmeeseen olen taas koipeni potkaissut, mutta en keksinyt järkevää selitystä. Kunnes kävelin keittiöön puhellen ruoasta.. Joka ikisellä askeleella pohkeessani tuntui pistävä kipu, ja syyllinen mustelmiinikin löytyi: Pieni ja Viaton -tunnetaan myös nimellä Ahne ja Pohjaton, kirmaili innokkaana takanani iskien päänsä ympärillä olevaa muovikauluria  kipeästi kinttuuni.

Sen lisäksi, että kauluria voi käyttää raipan asemesta, hoituu sillä näppärästi lumityötkin. Kuuppa maahan, ja eikun pinkomaan kovaa vauhtia eteenpäin! Ja jos juuri sillä hetkellä ei satu satamaan lunta, voi kuupan nostaa vauhdilla kohti korkeuksia ja nauttia näin syntyvästä kotitekoisesta lumisateesta.

 Lumikuuppa. On kivvaa.

Ja hirveän kätevä tuo muovihökötys on ruokailutilanteissakin, se kun suojaa herkut ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. Samaa voidaan hyödyntää myös nameja saadessa: Nami viskataan äkkiä lattialle, ympäröidään kuupalla laittamalla nenä lattiaan, ja nautitaan kaikessa rauhassa.

Ainoa huono puoli Ihanassa Kuupassa on ollut yksinäisyys. Kaverit eivät tahdo leikkiä Kuupparin kanssa, eikä niitä saa edes kunnolla napattua hännästä kiinni. Mutta ei se oikeasti haittaa, ainakaan ihan niin paljoa kun saa lihapullia (niissä on kyllä outo sivumaku, ihan niin kuin niissä olisi jotain ylimääräistä..) tai menee emännälle valittamaan surkeaa kohtaloaan. Tosin jostain syystä tuo ilkeämielinen ja kylmäsydäminen heittiö ei ole suhtautunut enää ihan niin säälivästi Pieneen ja Viattomaan.. Kummallista..

Koiran kusettama koirankusettaja

Koirat ovat kieroimpia Luojan luomia otuksia maan päällä. "Ihmisen parhaita ystäviä", ja pah! Katalia ja viheliäitä olentoja ne ovat, ei mitään muuta. Juonittelevia, omistajiensa empaattisuutta hyväksikäyttäviä ja alhaisia rakkeja. Ja minulla on siitä todisteita, kolmen karvaisen ahterin verran, mutta katalin niistä olikin se pienin ja viattomin..

Tuo Pieni ja Viaton tuli kipeäksi, ja tietenkin olin siitä kovin huolissani. Varsinkin kun se vain maata köllötteli eteisen lattialla yksinänsä, ajaen kaikki muut pois. "Voi  mamman pientä raukkaa, taitaa olla hirveän sairas" ajattelin hölmösti. Yölläkin vain piehtaroin sängyssä saamatta laisinkaan unen päästä kiinni, kun vain voivottelin mielessäni pikkuiseni huonoa tolaa. Ja täytyihän sitä aina välillä käydä katsomassa, mutta eipä oloni koskaan parantunut; siellä se edelleen vain makasi, raukka, yksinään lattialla. Nyyh..

Vasta seuraavana päivänä pääsin tuon kieron olennon jäljille. Toki se oli oikeasti kipeä, mutta ei läheskään niin raihnainen kuin se antoi ymmärtää. Epäilykset heräsivät kyllä jo aiemmin, sillä ulkona tuo ruoja ei vaikuttanut yhtään sairaalta. Sen sijaan sisällä sen voimat eivät riittäneet muuhun kuin eteisen lattialla makaamiseen. Mutta viimein se teki virheliikkeen ja paljasti itsensä. Majoittuminen eteiseen ei johtunutkaan siitä, että se olisi tahtonut olla rauhassa, vaan siitä, että vieressä oli edelliseltä kauppareissulta tuodut koiranruokasäkit! Se viheliäinen piski vahti ruokaa, ja antoi minun kaikessa rauhassa huolehtia itseni tärviölle!

Ja minä kun sitä niin paijasin ja hellittelin, typerästi kuvitellen sen olevan huonovointinen. Ja tietenkin tuo katala karva-ahteri otti siitä kaiken ilon irti vetäen naamalleen entistä surkeamman ilmeen; "Aiaiai kun olenkin sairas. Voivoivoi minua raukkaa! Miten lainkaan selviän tästä piinasta..? En varmaan mitenkään, ellet sinä rapsuta hieman tuosta noin.." Mutta kaiken aikaa se oli kuitenkin lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tai no sielun voimissa ei ollut vähäisintäkään vikaa, päinvastoin, senhän todisti tuo siekailematon hyväuskoisen emäntänsä hyväksikäyttö.

Ei voi tuntea itseään todella typeräksi, ennen kuin on tullut koiran höynäyttämäksi. Uskokaa pois, minä tiedän..