"Petteri Punakuono.." ♪♫♪

Sanonta "koolla ei ole väliä" pitää kyllä täysin paikkansa, huomasin sen juuri itse: Kaikista pieninkin voi saada olon kuumaksi ja kaataa kenet tahansa sänkyyn. Poskilla hehkuu hekumallinen puna ja silmät iskevät kipunoita sydämen pamppaillessa epätahtiin. Ahh.. Ihana, ihana flunssa!

Jos minulta kysytään, en ole juuri koskaan kipeä. Mutta minulta ei taideta kysyä. Ja jos kysytäänkin, niin mitään en myönnä. Nytkin peilistä katsoo takaisin punanenäinen ihmisraunio, mutta ehkä tämä on vain allergiaa. Kurkkukipu on tietysti vain ja ainoastaan kuivan ilman syytä, ja heikosta olosta on syyttäminen joulunajan paheellisia syömisrituaaleja.

Silloin kun en kuulosta pubeissa aikaansa viettävältä keski-ikäiseltä naikkoselta, jonka huulen vakiovarusteena on savuava nortti, kuulostan pubeissa aikaansa viettävältä keski-ikäiseltä humalaiselta mieheltä, jonka huulen vakiovarusteena on savuava nortti. Joka aamu tällä viikolla olen herännyt kurkku turvonneena, ja puhuminen on ollut hyvin mielenkiintoinen kokemus. Nielun turpea olemus on evännyt minulta kaikki sanat, joissa on K-kirjain. Olen siis ikäväkseni ollut pakotettu kieltäytymään siivouspäivästä, lumitöistä ja muista mukavista arkiaskareista, koska en ole voinut vastata "kyllä".

Toinen viehättävä piirre minussa näinä päivinä on ollut aivastelu. Kerroin joskus jollekulle huvittuneena, kuinka pappani aikoinaan kirosi ja manasi aina aivastuksen jälkeen. Kunnes havahduin siihen julmaan tosiasiaan, että olen itse aivan yhtä paha. "Hätsssrkele! Hätssssittu!" Olen ihana, tiedän sen. Mutta kuulemma minulla ei ole pelkoa työttömyydestä: Mikäli puutarhurin ammatti ei ota tuulta siipiensä alle, minulla on loistava tulevaisuus merimiehenä...

Jouluressiä ja kinkun käryä

Kyllä tämä on niin vaikeaa ja raskasta aikaa tämä joulun aika! Ensinnäkin on joululoma, eikä silloin ole oikein muuta tekemistä kuin olla. Eikä oleminen todellakaan sovi minulle. Järki lähtee. Se viimeinenkin hiven. Eikä sitä luppoaikaa tietenkään voi käyttää mihinkään hyödylliseen, sillä onhan loma; silloin lomaillaan.

Jouluun kuuluu olennaisesti tietysti syöminen. Mutta sekin ottaa hermoon. Siinäkin kun on omat jujunsa: Esimerkiksi joulutortut täytyy näriä sakara kerrallaan, ja hillo-osa viimeisenä. Samalla systeemillä syödään myös piparit. Ja kinkku.. Aaahh, tuo joulun kohokohta! Se täytyy paistaa jo ennen jouluaattoa, sillä eihän sitä muuten ehdi syödä kotona kun ravaa ympäri maailmaa sukuloimassa ja syömässä kinkkua. Eikä sitä muualla kehtaa syödä niin järjettömiä määriä kuin tekisi mieli. Ei, omassa jääkaapissa on oltava kinkku, josta voi iltasella käydä veistelemässä itselleen hiukopalaa.

Kaikista pahinta joulussa on lahjat. Ihmiset, jotka väittävät olevansa ystäviäni, ovat huomanneet pienoisen malttamattomuuteni lahjojen suhteen, ja jo monta viikkoa ovat julmasti kiduttaneet minua poloista. Aina sopivan tilaisuuden tullen on vihjailtu, että "mäpäs tiedänkin mitä saat lahjaksi Pukilta, lälläslää!". Tosi aikuismaista käytöstä, hei! Jos ei olisi joulu, eli anteeksiantamisen aika, mököttäisin teille ainakin viiskytmiljoonaa vuotta! Ainaski! Ja kaiken lisäksi siellä täällä on vastaani tullut paketteja, joissa on minun nimeni, mutta siltikään en ole saanut avata niitä! Miksen?! Jos niissä kerran selvästi lukee nimeni, ovat ne näin ollen minun ja saan tietysti tehdä niillä mitä haluan. Ja haluan avata ne. Nyt.

Virtapiiri pyörii.. ♫♪

Tekniikan ihmelapsena luovin tässä maailmassa osumatta ikinä karikoille. Kierrän hilavitkutinten salakarit ja kivikot onnistuneesti kaukaa, ja jos nyt sattuukin joskus kosahtamaan, niin peitän sen hienosti. Kuten eilen opettaessani äitiäni käyttämään uutta kannettavaa tietokonettaan. "Avaat kato tän kannen, ja painat tuosta virrat päälle, näin. *napsis* Siis niinku näin. *napppppsis* No mikä nyt on kun ei.. Krhm.. Niin siis painat tästä nappulasta ne virrat päälle.."  Käyttöohjeitahan ei kannata lukea ennen kuin alkaa leikkiä vimpaimilla. Mutta puolustuksekseni sanottakoon, että siinä napin päällä oli iso P-kirjain. P niinkuin Power, eikö..? No ei..

Ja noinhan nyt voi käydä aivan kenelle tahansa. Ei siinä mitään kummallista ole. Kuten ei siinäkään, että kun hiukan kokeilee painella kaukosäätimen niin kovin kivan värisiä nappuloita, menee televisio mustaksi. Ja sellaiseksi jää. Ja tämän kun suorittaa yön pimeinä tunteina, voi aamulla unenpöpperöisenä raahustaa paikalle ihmettelemään rikkinäistä telkkaria. Kuis se ny sillee..? Tunnustin kyllä tekoseni. Heti kolmen vuoden kuluttua.

Aamuisin on aivan turha odottaakaan, että tulisin toimeen edes arkivempeleiden kanssa. Muutama viikko sitten nähtiin pitkä ja uuvuttava kamppailu erään nimeltämainitsemattoman nuoren naisen ja pahantahtoisen kahvinkeittimen välillä: Keitin ei suostunut suorittamaan sille annettua tehtävää, eli keittämään kahvia. Tämä kyseinen nuori ja hehkeä nainen uhmakkaasti paineli keittimen virtanappia uudestaan ja uudestaan, kumpaankin suuntaan, mutta mitään ei tapahdu. Epätoivon jo vallatessa alaa ja taistelun jatkuttua loputtomalta tuntuneen ajan, huomaa tämä edelleen niin hehkeä ja ihastuttava, mutta täysin tuntematon nuori nainen töpselin olevan irti seinästä. Onneksi olin.. siis hän oli.. yksin, muutoin olisi saattanut hävettää.

Mutta ihan hyvin olen pärjännyt tämän läppärinkin kanssa, jonka ostin viime kesänä. Sen kyllä huomasin tässä päivänä eräänä, ettei se kauheasti tykkää puhaltelusta. Kummasti se alkoi vinkua kun ihan vain kevyesti henkäisin. Niinku näin.. FATAL SYSTEM ERROR...... ERROR......ERROR......ERROR.....ERROR.....

Manimal

Miehet sitten ovat rasittavia. Kaikissa lajeissa, niin ihmisissä kuin koirissakin. Ihmismiesten rasittavuuksista saisi niin pitkän postauksen, etten sitä ala edes kirjoittaa. Tyydyn heidän kohdallaan vain toteamaan: Miehet, hhhhh!!

Mutta kiitettävästi tuo mieskoirakin on oppinut kaksijalkaisilta tovereiltaan kaikki kikka kolmoset emäntänsä heikkohermoiseksi saattamiseen. Viimeisin koitos käytiin juuri äsken, kun oli mani- ja pedikyyrien aika. Tytöt antoivat luonnollisesti omat kyntensä leikellä lähestulkoon ilman kommervenkkejä, mutta raavaat uroothan eivät moisesta välitä! Paikalle kyllä saavuttiin kun käsky kävi, vaan siihen se yhteistyöhalukkuus jäikin.. Ja voin kertoa, että niitä sorkkia siistiessä tuli testattua emännän kunnon kestävyys sekä notkeus oikein viimeisen päälle.

Toinen kamala emännän keksintö on harjaus. Eihän miehet jatkuvasti itseään puunaa, vaan luonnollinen metsien mies on se, joka naisiin vetoaa. Muka. Tai kyllä rintakarvat saa laittaa ojennukseen, sehän vain lisää macho-efektiä, kunhan pitää näppinsä erossa Pyhästä Pistoolista ja sitä ympäröivästä alueesta. Joka kattaa tietysti koko mahanalusalueen ja takaliston. Yritä siinä sitten selittää niin kovin avuttoman näköiselle pienelle pojalle, joka tuijottaa silmät lautasina uhkaavasti lähestyviä Vaarallisia harjan piikkejä, ettet aio sille pahaa.

Kaksijalkaisten tovereidensa tapaan, myös tälle nelijalkaiselle on hienovaraisuus täysin tuntematon käsite. Herätyksiä ei esimerkiksi voi hoitaa hellästi, vaan loikataan emännän päälle makaamaan ja tuijotetaan parin sentin päässä naamasta kunnes herään. Paitsi erään kerran, jolloin en ilmeisesti ollut herännyt heti tähän ah, niin ihanaan ja lempeään vihjailuun. Silloin havahduin siihen, kun kaksikymmentä kiloa koiran karvaista ahteria iskeytyi kasvoilleni kesken makoisten unien. Seuraavat viisi minuuttia menikin järkytyksestä toipumiseen koirankarvoja sylkien ja kakoen.

Sitten on sekin vaihe, kun ollaan niiiin lemmenkipeitä. Viattomin silmin katsotaan emäntää ja heilautetaan toiveikkaasti häntää, hivuttaudutaan sohvalle viereen istumaan ja aloitetaan läähätys. Jos siihen ei reagoida, huomaamattomasti hilataan takalistoa lähemmäksi ja otetaan kädestä kiinni. Nyt jo ehkä saadaan katsekontakti, jolloin siirrytään oitis helliin suudelmiin. Ja taas saa olla selittämässä, että tämä ei johdu sinusta vaan minusta..

Mutta eihän tuota mieskoiraa ilman osaisi olla. Urokset ovat omalla yksinkertaisella tavallaan niin kovin suloisia. Lajiin katsomatta.

Nuori kapinallinen

Joulumarkkinoilla sitä aina riittää juhlahumua ja tunnelmaa! Iloinen puheensorina kuuluu väentungoksessa, lupsakat kojumyyjät huutelevat tarjouksiaan, ja kahviosta leijailee vastapaistettujen lettujen sekä kuuman glögin tuoksu. Ihmettelenpä siis, missä mahdoin tänään käydä. Eipä ollut humua eikä sorinaa, ei. Tietysti kolmesta ihmisestä saa jo väentungoksen aikaan pienessä tilassa, ja kyllähän seitsemän kojua on jo hurja määrä verrattuna autioon torialueeseen. Kaikki kun on niin suhteellista. Mutta kehtaan väittää, etten tänään ollut markkinoilla. Menin kyllä, mutten siltikään ollut. Huijasivat pahaa-aavistamattoman kulkijan vale-joulumarkkinoilleen, nuo ketaleet. Vaan enpä ostanut mitään. Siitäs saivat. Hähää.

Passiivisella kapinoinnilla olen yrittänyt vaikuttaa myös moniin muihinkin asioihin. Ja kerran olen onnistunutkin: Niin vain loppui aromipesän mainostaminen kun en sellaista ostanut. Enää eivät tyrkytä moista turhaketta ostosteeveessä pitkin päivää ja yötä. Vielä kun ymmärtäisivät lopettaa koko ostosteeveen, niin olisin tyytyväinen. Tai tiedä vaikka olisivat jo lopettaneetkin, teeveetä kun en ole katsonut naismuistiin.

Mutta vielä käyn yhtä suurta passiivista taistoa vääryyttä vastaan aktiivisesti: Jätän aina lukematta Ilta-Sanomista kaikki Rita Tainolan väkerrykset. Mutta siltikin niitä edelleen ilmestyy sinne tasaisin väliajoin, vaikka osoitan mieltäni näinkin voimallisesti. Eivätkö ne ymmärrä, että aivan turhaan mustetta kuluttavat ja saastuttavat luontoa tuolla tavalla. Voisivat printata Tainolan tilalle vaikka kuvia kissoista. Niistä minä tykkään.

Pieni ja Viaton kuuppari

Pohkeessani on mustelma. Se on noin viisitoista senttiä leveä ja muutaman paksu. Sen yläpuolella on myös pari pienempää mustelmaa, ja selvästi ne kuuluvat samaan sarjaan. Mietin kuumeisesti tässä eräänä päivänä, että mihin ihmeeseen olen taas koipeni potkaissut, mutta en keksinyt järkevää selitystä. Kunnes kävelin keittiöön puhellen ruoasta.. Joka ikisellä askeleella pohkeessani tuntui pistävä kipu, ja syyllinen mustelmiinikin löytyi: Pieni ja Viaton -tunnetaan myös nimellä Ahne ja Pohjaton, kirmaili innokkaana takanani iskien päänsä ympärillä olevaa muovikauluria  kipeästi kinttuuni.

Sen lisäksi, että kauluria voi käyttää raipan asemesta, hoituu sillä näppärästi lumityötkin. Kuuppa maahan, ja eikun pinkomaan kovaa vauhtia eteenpäin! Ja jos juuri sillä hetkellä ei satu satamaan lunta, voi kuupan nostaa vauhdilla kohti korkeuksia ja nauttia näin syntyvästä kotitekoisesta lumisateesta.

 Lumikuuppa. On kivvaa.

Ja hirveän kätevä tuo muovihökötys on ruokailutilanteissakin, se kun suojaa herkut ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. Samaa voidaan hyödyntää myös nameja saadessa: Nami viskataan äkkiä lattialle, ympäröidään kuupalla laittamalla nenä lattiaan, ja nautitaan kaikessa rauhassa.

Ainoa huono puoli Ihanassa Kuupassa on ollut yksinäisyys. Kaverit eivät tahdo leikkiä Kuupparin kanssa, eikä niitä saa edes kunnolla napattua hännästä kiinni. Mutta ei se oikeasti haittaa, ainakaan ihan niin paljoa kun saa lihapullia (niissä on kyllä outo sivumaku, ihan niin kuin niissä olisi jotain ylimääräistä..) tai menee emännälle valittamaan surkeaa kohtaloaan. Tosin jostain syystä tuo ilkeämielinen ja kylmäsydäminen heittiö ei ole suhtautunut enää ihan niin säälivästi Pieneen ja Viattomaan.. Kummallista..

Koiran kusettama koirankusettaja

Koirat ovat kieroimpia Luojan luomia otuksia maan päällä. "Ihmisen parhaita ystäviä", ja pah! Katalia ja viheliäitä olentoja ne ovat, ei mitään muuta. Juonittelevia, omistajiensa empaattisuutta hyväksikäyttäviä ja alhaisia rakkeja. Ja minulla on siitä todisteita, kolmen karvaisen ahterin verran, mutta katalin niistä olikin se pienin ja viattomin..

Tuo Pieni ja Viaton tuli kipeäksi, ja tietenkin olin siitä kovin huolissani. Varsinkin kun se vain maata köllötteli eteisen lattialla yksinänsä, ajaen kaikki muut pois. "Voi  mamman pientä raukkaa, taitaa olla hirveän sairas" ajattelin hölmösti. Yölläkin vain piehtaroin sängyssä saamatta laisinkaan unen päästä kiinni, kun vain voivottelin mielessäni pikkuiseni huonoa tolaa. Ja täytyihän sitä aina välillä käydä katsomassa, mutta eipä oloni koskaan parantunut; siellä se edelleen vain makasi, raukka, yksinään lattialla. Nyyh..

Vasta seuraavana päivänä pääsin tuon kieron olennon jäljille. Toki se oli oikeasti kipeä, mutta ei läheskään niin raihnainen kuin se antoi ymmärtää. Epäilykset heräsivät kyllä jo aiemmin, sillä ulkona tuo ruoja ei vaikuttanut yhtään sairaalta. Sen sijaan sisällä sen voimat eivät riittäneet muuhun kuin eteisen lattialla makaamiseen. Mutta viimein se teki virheliikkeen ja paljasti itsensä. Majoittuminen eteiseen ei johtunutkaan siitä, että se olisi tahtonut olla rauhassa, vaan siitä, että vieressä oli edelliseltä kauppareissulta tuodut koiranruokasäkit! Se viheliäinen piski vahti ruokaa, ja antoi minun kaikessa rauhassa huolehtia itseni tärviölle!

Ja minä kun sitä niin paijasin ja hellittelin, typerästi kuvitellen sen olevan huonovointinen. Ja tietenkin tuo katala karva-ahteri otti siitä kaiken ilon irti vetäen naamalleen entistä surkeamman ilmeen; "Aiaiai kun olenkin sairas. Voivoivoi minua raukkaa! Miten lainkaan selviän tästä piinasta..? En varmaan mitenkään, ellet sinä rapsuta hieman tuosta noin.." Mutta kaiken aikaa se oli kuitenkin lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tai no sielun voimissa ei ollut vähäisintäkään vikaa, päinvastoin, senhän todisti tuo siekailematon hyväuskoisen emäntänsä hyväksikäyttö.

Ei voi tuntea itseään todella typeräksi, ennen kuin on tullut koiran höynäyttämäksi. Uskokaa pois, minä tiedän..

Je suis une femme fatale

Toivon syvästi, ettei mikään minut joskus mahdollisesti työllistävä taho tule koskaan lukemaan tätä blogia. Nämä postaukset eivät millään voi antaa kovin hyvää tai täysjärkistä kuvaa kirjoittajastaan. Tietysti voin sanoa, että olen keksinyt kaiken omasta päästäni ja lahjoa todistajat hiljaisiksi, mutta luultavasti viisi euroa per pää ei ole riittävästi. Ja sekin tietysti pitkällä maksuajalla.

Perinteinen uhkailukaan ei mitä luultavimmin pure, sillä pahaenteisesti sanottu "tiedän missä asut" saa vastaukseksi ainoastaan irvailevan kysymyksen "Ja miten ajattelit löytää perille?". Enkä usko että uhrini muutoinkaan menettäisivät yöuniaan, sillä valloilla oleva mielipide väittää minun olevan kiltin. Mikä ei tietenkään ole totta. Olen hyvin, hyvin vaarallinen..

..En suostu jatkamaan ennen kuin tuo naurun remakka lakkaa..!

Kiitos. Mihin jäinkään..? Niin, olen siis vaarallinen. Ja heti kun keksin miten, kerron sen teille..

Ja nyt, jos sallitte, vetäydyn vilttiin kääriytyneenä punomaan katalia juoniani. Olkaahan siis varuillanne, saatan minä hetkenä hyvänsä ilmestyä ovenne taakse ja.. uhkailemalla naurattaa teidät henkihieveriin!

Henkilö, johon yrititte ottaa yhteyttä, ei ole juuri nyt tavoitettavissa. Olkaa hyvä, ja yrittäkää myöhemmin uudelleen.

Tänään piti niin ahkerasti opiskella kotona, mutta eihän siitä mitään tule. On taas vaihteeksi sellainen päivä, että unohdun yhtäkkiä omiin ajatuksiini. Saatan tuijottaa minuuttikaupalla tyhjyyteen, ja miettiä jotain niinkin tärkeää kuin painimista tanskandogin kanssa. Eikä minulla edes ole moista koiraa, tai kellään ystävällänikään, ei edes naapurissa. Pääkoppani on täynnä yhtä järjettömiä ja mihinkään mitenkään liittymättömiä asioita, jotka vain yhtäkkiä valtaavat ja lamauttavat kaikki aivojen toimintakeskukset. Ja todellakin siis yhtäkkiä: Tällaisina päivinä jopa puhuminen on liian vaativaa, sillä saatan zombiintua kesken lauseen. Ja olenpa joskus löytänyt itseni istumasta sohvalta tuijottamassa pimeää telkkaria toinen jalka housunpuntissa, kun koomakohtaus on vallannut kesken pukemisen.

Normaalisti aamuni kestävät tunnin verran, tänään olen kolminkertaistanut tuon ajan. Litra kahvia on sentään hieman nopeuttanut toimintaani, enkä enää pysähdy kuin kerran minuutissa muutamaksi sekunniksi. Ja normaalisti tuossa ajassa ehtisin ajatella neljä rönsyilevää aatosta alusta loppuun, mutta en tänään. Tänään olen liian hidas edes yhdelle. Viimeisin saavutukseni oli "kärpänen". Ei mitään muuta. Pelkkä "kärpänen".

Ja jos joku kuvittelee nähneensä minut tällaisena päivänä, hän on väärässä. Vaikka kuinka yrittäisin, en ikinä ehtisi lähteä kotoa ihmisten aikaan. Testattu on. Normaalistikin saatan vaipua horroksen omaiseen tilaan, mutta se on tämän rinnalla hyyyyvin pientä. Eikä tähän vaivaan auta edes mikään. Tai ainakaan en ole vielä keksinyt sellaista lääkettä. Toisinaan saatan tointua muutamassa tunnissa, mutta monesti olen koko päivän muka paikalla, ja silti jossain aivan muualla. Tänäänkin vietän todennäköisesti lopun päivää löytäen itseni milloin mistäkin, erittäin syvällisiin pohdintoihin uppoutuneena. Kuten esimerkiksi ratkomassa kinkkistä arvoitusta siitä, että minkä ihmeen takia ajattelin kärpästä..?

"Rakas Joulupukki, tänä vuonna EN halua.."

Joulu on taas tulossa, ja lahjat sen muassa. Yleisesti ottaen minulle ei voi antaa huonoa lahjaa, pussilakanasetit, suihkusaippuat ja muut tulevat kyllä käyttöön, mutta löytyy silti joitain sellaisiakin lahjoja, joiden kanssa on pinnistettävä se iloisesti yllättynyt "voi vitsit kun tää on hieno!" -ilme kasvoille:

• Ihonväriset mummualmarit. Ja tietenkin nämä hekumalliset seksypöksyt ovat kokoa 52. Jota minä siis en ole.
• Merihenkinen seinäkello. "Reivatkaa purjeet!" Siinä onkin melkein ainoa veneilyaiheinen lausahdus jonka osaan. Toinen on "Pelastukoon ken voi! Naiset ja lapset ensin!"
• Salaatinottimet. Kiitos, nämä sointuvatkin kauniisti niihin viime- ja edellisvuotisiin ottimiin.
• Tuoksukynttiläsetti. Od gyllä gauheen ihasduddava duogsu, giiddi dosi baljon! Oongkin aida halunnud gogeilla trakeostomian degemisdä leathermannilla..
• Wienernougat. Rrrrakastan suklaata, mutta olen mantelille allerginen. Että kiitti vaan, mäkin vihaan sua.
• Maukkaimmat kalaherkut- keittokirja. Tämähän tulikin tarpeeseen, pääsee oitis käyttöön! Vihdoinkin lakkaa keittiön pöytä heilumasta kun tämän laittaa sen jalan alle.

Ja tiedän, että julkaisemalla tämän listan, ammun itseäni jalkaan. Siellä sitä nyt naureskellaan, että olenpa ovela ja ostan tuon sille joululahjaksi, kjäh kjäh. Täytynee siis harjoitella peilin edessä "hehe, oletpas sinä ovela ja varsinainen vitsiniekka kun tämän minulle ostit lahjaksi, nauran tälle vielä huomennakin" -ilmettä.

Voiko ihanammin aamun enää alkaa..?

Aamuni ovat nykyään rauhallisia, tylsiä suorastaan. Herään, painan torkkua, herään uudestaan, nousen ja laitan kahvinkeittimen päälle. Aamupesun jälkeen juon kahvia ja herään vihdoinkin oikeasti, hoidan muut aamutoimet ja istun kymmenen minuuttia pyöritellen peukaloitani, kunnes vihdoin saan lähteä odottelemaan bussia. Kyllä, nykyään joudun odottamaan linja-autoa. Huoh.. Toista se oli ennen..

Kuvittelin typerästi, että syyskuinen bussista myöhästymis-episodi olisi ollut aamutoilailujeni huipentuma, mutta toisin kävi.. Viikko tuon jälkeen oli luvassa jotain vieläkin pahempaa: Tuona päivänä oli sovittu keikkahomma, ja paikan päällä oli määrä olla puoli yhdeksältä. Näin juuri unta bussista myöhästymisestä, kun puhelin soi. Hapuillessani tuota pirisevää vekotinta, huomaan verhojen raosta kajastavan enemmän valoa kuin mitä normaaliin heräämisaikaani kuuluisi. Samalla panen merkille myös sen seikan, että tunnen itseni kovin levänneeksi. Tämä ei enteile hyvää.. Kun vihdoin saan puhelimen käteeni, tuijotan näytössä vilkkuvaa nimeä mitään kuitenkaan tajuamatta. Tovin kuluttua välähtää ja keksin mitä tuolle laitteelle kuuluu tehdä, ja niinpä vastasin puheluun.

Olen lähes neuroottinen herätyksen tarkistamisen kanssa, mutta tietysti juuri edellisenä iltana olin päättänyt olla tarkistamatta sitä. "Turhaan siinä hermoilet, tänäkin aamuna heräsit oikeaan aikaan, joten mikä tässä nyt olisi muuttunut..?" Niinpä niin, mikäpä muu kuin se, ettei herätys ollut kuitenkaan päällä. Pari ensimmäistä sekuntia puhelusta on kuin sumun sekainen paha uni, josta vihdoin herään vielä pahempaan todellisuuteen. Kello on varttia yli kahdeksan. Olen nukkunut pommiin. Suuren luokan ketutus, nolotus ja itseruoskinta nostavat rumat päänsä terhakkaina kuin vieteriukot heti sillä sekunnilla, kun ensimmäinen aivosoluni havahtuu autuaasta tietämättömyyden tilastaan. Kiroan kuin rappioitunut merimies ja ponkaisen ylös sängystä.

On melkolailla mahdotonta kuvailla sitä olotilaa, joka sinä aamuna valtasi kroppani jokaisen solun ja mieleni syvimmätkin sopukat. Fyysiselle toiminnalle oli varattu kolme aivosolua, joiden turvin pystyin suorittamaan aamutoimet, ja loput olivatkin täydessä tohinassa keksien kirosanayhdistelmiä ja aivan uusiakin sanoja. Latelemani manaukset olisivat eittämättä saaneet ronskimmankin miehen korvat helottamaan, ja poskilleen nousemaan häveliäisyyden ruson. Kiroaminen oli niin automaattista, etten edes huomannut sitä ennen kuin Kolmen Koplan vanhin koira tuli palauttamaan minut takaisin ruotuun: Se istui viereeni, nosti toisen etukäpälänsä reidelleni ja katsoi toruvasti, kuin sanoen että koitas nyt rauhottua. Ja minä tottelin kiltisti, pakkohan se oli..
Vaikka nautinkin nykyisistä leppoisista aamuista, kaipaan silti jollain äärettömän kierolla ja mielenvikaisella tavalla noita hyvinkin tapahtumarikkaita ja hermot riekaleiksi repiviä päivän ensimmäisiä minuutteja. Nuo hetket olivat tehdä minusta ihmisraunion, sellaisen, joka mumisee kadulla yksikseen ja julistaa ohikulkijoille aamujen olevan paholaisesta. Ja silti joka päivä, siinä hiljaa istuessani ja sormia pyöritellessäni, muistelen kaiholla vanhoja hyviä aikoja, kun päät olivat puuta, mutta aamut rautaa.

Kuin kissat ja koirat

Koirilla ja kissoilla on maaginen maha: Heti kun ne kääntyvät selälleen paljastaen karvaisen vatsansa, on joku oitis rapsuttelemassa tai pöristelemässä, samalla ehkä jopa puhellen pehmoisia. Sille ei vain voi mitään, karvamahan vetovoima on vastustamaton. Ja voi että kuinka ne näyttävätkään autuailta kölliessään siinä krahnuteltavina. Kadehdittavan onnellisilta suorastaan. Mutta ei tuo toimi ihmisillä, tuo kellahdus ja muka niin viaton venyttely. Olen kokeillut. Eikä kukaan ole vielä tullut pörisyttelemään mahaani, mikä on kyllä aika epäreilua. Minulla on sentään karvattomampi, mutta silti pehmoisempi vatsa.

Koirat saavat erityiskohtelua myös kyläreissuilla. Ihmisvieraat tervehditään monotonisella yhden tavun äännähdyksellä, mutta heti koiran huomattuaan ääni nousee oktaavilla, ja sanoja tursuaa suusta niin ettei perässä meinaa pysyä. Jossain vaiheessa muistetaan, että koiran mukana taisi tulla joku muukin, ja huikataan että hae sieltä kahvia, mutta mitään kastamista ei kyllä ole. Keittäessäsi itsellesi kahvia, kuulet yletöntä lirkutusta toisesta huoneesta, ja pian sieltä tullaankin jääkaapille ja kaivetaan kaikki herkut esiin. Ei sinulle tarjoiltavaksi, vaan koiralle. Eikä mitään järkevää keskustelua saa aikaiseksi, sillä kaikki asiat täytyy kysyä ja tarkistaa koiralta. "On se ilmoja pidelly, eikös olekin Turre? Kylläpä tänään oli rankka päivä, olikos sullakin Turre? Mitäs Turre sanoisit, jos.."

Kissat taas ovat niin pieniä, että saavat ahdettua itsensä kaikkiin mukaviin paikkoihin. Kuten esimerkiksi ikkunalaudalle: Siinä ne retkottavat ja ottavat aurinkoa samalla kun alapuolelta hohkaa patterin ihanaa lämpöä. Ne turjakkeet mahtuvat myös siihen pieneen aurinkoplänttiin, joka paistaa verhojen raosta sängylle. Vaikka asettelisi itsensä kuinka kiemuralle ja mahdollisimman pieneksi, ei auringon lämmöstä saa nauttia kuin toinen pohje tai kolmannes lapaluusta. Tosin siitä on nautinnollisuus kaukana, sillä kohta täytyy jonkun tulla auttamaan niskan taa juuttuneen polven kanssa.

Katkera olen eläimille myös siitä, että ne saavat rauhassa olla tökeröjä. Siis jos vaikka tulee vieraita kyläilemään, niin ei kukaan sano poikkipuolista sanaa kun koira kääntää nenänsä poispäin ja alkaa nukkua jättäen vieraat viihdyttämään itse itseään. Eikä kukaan sano syliin tunkevalle kissalle, että menetkös siitä. Ei, siihen se saa tulla pötköttelemään ja käpertyä kerälle kyläilijän vatsan päälle. En minä vaan saa..

Ammatinvalintakysymyksiä

Onneksi en ole lääkäri tai kirurgi. Heidän työnsä on niin vaativaa, etten ikimaailmassa pystyisi siihen. Muutoin ei välttämättä olisi mitään ongelmaa, mutta yritäpä pitää pokkaa kun kerrot muulle hoitohenkilökunnalle tai huolestuneille omaisille, että potilaalla on hetkurinta. Ei tulisi mitään. Nauruhan siinä pääsisi ilmoille ja hetkuisi hekotuksensa tahdissa hämmentyneiden omaisten itkuisten silmien edessä. Ei olisi soveliasta sellainen.

Eikä se kirurgin ammatti minulle muutenkaan sopisi. Olen aivan liian utelias luonteeltani pystyäkseni edes rutiinileikkauksiin. Ei sekään olisi soveliasta, että kun potilas makaa vatsa avattuna lavetilla, niin lääkäri siirtelisi sisuskaluja haltioissaan ja hokisi "Oooo, mitäs täältä löytyy..? Ahaa, näinkö sen kuuluisikin olla! Ooooo, tämäpä vasta mielenkiintoista!" Tovin kuluttua kuuluisi hoitajan vieno yskäisy ja kaino pyyntö, että josko se tohtori nyt suvaitsisi katsoa tätä potilaan murtunutta nilkkaa..

Toinen minulle täysin soveltumaton ammatti on rekkakuski. Ensinnäkin siksi, että eksyisin kymmeniä kertoja ennen kuin saisin rahdin perille. Ei mitään hyötyä mistään keepeeässistä tai muista vempeleistä, löytäisin itseni kuitenkin aivan väärästä paikasta. Toisekseen; kadottaisin rekkani. Mikäli rekka perävaunuineen ei olisi neon-valoin koristeltu ja loistaisi kilometrien päähän niin, ettei sitä voisi olla huomaamatta, hukkaisin sen ensimmäisen huoltoaseman pihaan. Yritä siinä sitten pomolle selittää Hankkija-lippis kourassa, että siellä se on jossain päin Tikkulan ABC:tä, mutta kun ei nyt oikein muista että missä siellä..

Enkä nyt oikein tiedä sovellunko edes puutarhuriksi, siis opiskelemaani ammattiin. Tuokaa minulle mikä tahansa kasvi, niin saan sen hengettömäksi. Ja tästä menen takuuseen. Jos se ei kuole tavanomaisilla tavoilla, siis joko liikakasteluun tai muutaman kuukauden unohtamiseen, niin sitten kokeiluun. Useimmiten vastaus kysymykseen "Mitä mahtaa tapahtua, kun..?" on "Se kuolee." Toisaalta taas pystyn käyttämään tätä hyväkseni; osaan kertoa asiakkaille -ehkä nyt en ihan hoito-ohjeita, mutta ainakin sen, mitä ei kannata tehdä.

Mutta ehdottoman pätevä olisin takkamannekiinina. Kulkisin messuilta messuille esittelemässä kuinka ihanaa on loikoilla lämpimän takan edessä kuin kissa uuninpankolla. Samalla voisin tehdä sopimuksen vaatefirmojen kanssa heidän tuotteidensa lämmönsietokyvyn testaamisesta. Rahaa tulisi ovista ja ikkunoista, sillä kyllähän nyt takkamannekiinille on kysyntää! Ainoa huono puoli tässä olisi se, että kukaan messuvieras ei pääsisi kunnolla katselemaan sitä esitteillä olevaa takkaa; jos joku kehtaisi edes vihjata, että täytyisi siirtyä pois edestä, ja siten pois loimuavan takan lämmöstä, murisisin oitis moiselle ruojalle. Ja vaikka olen kuulemma yhtä pelottava kuin koiranpentu, niin muistuttaisin siitä tosiasiasta, että koiranpennuilla on äärettömän terävät hampaat..

Korillinen päreitä, laatikollinen proppuja ja uudet hihat, kiitos!

Joinain päivinä sitä tahtoisi käpertyä talon pimeimpään nurkkaan niin pieneksi, ettei kukaan näe. Mukaansa sinne piilonurkkaukseen voisi ottaa muhkean peiton, kirjan ja taskulampun. Ja ehkä ihan vähän suklaata. Siellä sitten saisi köllötellä aivan rauhassa niin kauan, että jaksaa taas katsella maailmaa. Ja mikäs siellä ollessa, lämpimässä ja rauhallisessa paikassa lukemassa, ja ehkä maistelemassa sitä suklaata, joka saattoi vahingossa tarttua mukaan.

Sopiihan sitä haaveilla. Ei nimittäin onnistu tässä taloudessa. Välittömästi sillä sekunnilla kun takapuoli koskettaa kylmää lattiaa, on sylissä kolme koiraa vaatimassa selitystä moiselle toiminnalle. Ehkä vielä kissakin joukon jatkeena. Vartin "Ei, te ette nyt tule tänne! Ei, pois! EI, EI, EI!!" kehityskeskustelun jälkeen pääsee vihdoinkin nauttimaan rauhasta. Asettelet itsesi mukavaan asentoon, hengität syvään, otat kirjan käteen ja avaat suklaan. Ja taas Yksinäisyyden Nurkkauksessa on ylimääräisiä ja epätoivottuja tyyppejä. Tällä kertaa kissakin on varmasti mukana, ja seistä pönöttää rinnan päällä tunkien nenäänsä suklaaseen. Mihin tahansa yrittääkin kättään kurkottaa, siellä vaanii vaarallinen peto kita ammollaan ja kuola valuen.

Jos vain jaksaisin, lähtisin mökille ja ottaisin vain kissan mukaani. Siellä meidän olisi mukava kölliä takan ääressä, tapellen kumpi saa olla lähempänä tulen hehkua. Ainoa kynnyskysymys on matka. Kaksisataa kilometriä suuntaansa ei houkuttele. Varsinkaan kissan kanssa. Aivan ensimmäinen koetinkivi olisi katin saaminen kantokoppaan. Jollain kummalla konstilla eläimet aina tietävät, että niiden pään menoksi on suunnitteilla jotain, joten katinroikale on kaivettava jostain kaapin perukoilta esiin. Ehkä jopa useampaan kertaan, jos ei ole varovainen. Muutoinkin varovaisuus on vain hyvästä, mikäli tahtoo lähteä mökille suoraan, eikä kiertää terveyskeskuksen kautta..

Kun maukuja on vihdoin saatu boksiin, voi mökkiloma alkaa. Kantoboksi autoon, kääntö virta-avaimesta ja kuuluu vain moottorin ulvontaa. Anteeksi, tarkoitan tietysti kuuluu vain kissan ulvontaa. Jos kuitenkin on sitä mieltä, että hermot kestävät tuota korvia vihlovaa ja sydäntä riipivää mouruamista seuraavat kolme tuntia, voi lähteä matkaan.

Perillä odottaa taistelu säkkipimeässä ulko-oven kanssa, jota ei meinaa saada millään auki. Ovea täytyy samalla nostaa ja työntää kun vääntää avaimesta. Vai oliko se vetää ja painaa..? No, kuitenkin.. Erinäisten epätoivon huudahdusten ja huokausten jälkeen ovi avautuu, ja kissan voi päästää jaloittelemaan mökkiin ja nauttimaan vapaudesta. Ja sehän nauttii. Pinkomalla suoraan kauimmaiseen ja ahtaimpaan koloon jonka löytää. Loppuaika tästä ihanasta hermolomasta meneekin siihen, että yrittää saada kattia sieltä pois. Ja kotimatka hieman venyy, sillä lähin terveyskeskus on parinkymmenen kilometrin lenkin takana..

Hermojen kannalta siis parasta unohtaa hermolomat, ja tyytyä kotona istumaan tuolilla niinkuin aikuiset ihmiset.

 ...ja ehkä vähän maistella sitä suklaata..

Ihan kipeetä!

Ihmiset ovat hirveän huumorintajutonta sakkia. Kun murjaisee mielestään jonkin mehevän vitsin, ei kukaan kuitenkaan naura. Eikä saa edes sellaista kohteliasta muka-naurahdusta, vaan saattaa saada lähinnä kauhistuneen ilmeen. Höh. Se oli hauska vitsi. Naura!

Syynä nauramattomuuteen saattaa tietysti olla se, että kaskun kertoja kramppaa kivusta ja vitsailee tilastaan. Ehkä. En tiedä. Tylsiä ihmiset kuitenkin ovat. Ja luulisi että ne siellä lääkäriopistossakin ovat kertoneet huumorin positiivisista ja parantavista vaikutuksista oppilailleen, mutta ei, hämmentyneen mulkaisun vain saat palkaksi tylsän päivystysvuoron piristämisestä. Huonoa asiakaspalvelua, sanon minä.

Miten niin ei muka ole huvittavaa, kun vatsalihasten krampatessa nauraa ivallisesti saavansa ilmaisen treenin ilman että itse tekee oikeasti mitään? Tai kaula- ja leukalihasten krampista aiheutuva tahaton pään nyökyttely ja kommentti jees-miehestä tai kielto riettaista ehdotuksista ei muka saisi naurattaa? Tai kun katsoo merkitsevästi kättään ja sen jälkeen miespuolista henkilöä sillon kun käsi vispaa holtittomasti ja sormet puristuvat nyrkkiin, ja kysyy "Oleks kade?".

 No ei si. Olkaa tommosia.

"Rio ohoi!"

Tänään oli oikein leppoisa päivä. Heräsin ajoissa, ehdin bussiinkin, työpäivä meni nopsaan ja pääsin jopa aikaisemmin kotiin. Kaikinpuolin mukava päivä siis. Kunnes se palautui takaisin normaaliksi.

Olin kävelemässä juuri kaupan ohi, kun päätinkin mennä ostamaan jotain itselleni kahvin kanssa. Lampsin sisään, kiertelin ja katselin, nappasin mukaani vanilja-suklaa -donitsin ja hipsin kassalle. Täti siinä tiskin toisella puolella kertoo hinnan ja jää odottavaisesti katselemaan kun yritän kaivaa lompakkoani repusta. Avaan sivutaskun, ja ensimmäisenä esiin pyrkii banaani. "Voi luoja, minkä ihmeen takia sen tänne laitoin!? Nyt tuo luulee että varastin sen.." Posket paloauton punaisina yritän näyttää mahdollisimman syyttömältä ja huolettomalta ja jatkan kaivelua. Banaani ja oksasakset yrittävät kumpainenkin kilvan päästä repun ahtaudesta, mutta saan ne onneksi pidettyä siellä. Eipä ole lompakko täällä. Kassaneiti hymyilee yhä, hieman tuskastuneesti, mutta hymyilee kuitenkin.

Siirryn tutkimaan tupaten täynnä olevan repun sisuksia. Ensin täytyy toki ottaa pois tieltä takki ja kaulaliina, jotta pääsen käsiksi repun varsinaiseen sisältöön. Ja toiseen banaaniin. Yritän pitää toisella kädellä vetoketjusta kiinni siten, ettei reppuni retkota aivan avoimena kassatädin suuntaan. Hiki otsalta valuen ja posket punoittaen ojennan viimein maksun, ja häivyn vikkelästi paikalta. Tai en nyt niin kovin vikkelästi. Ensin täytyy pakata reppu uudestaan..

Kipittäessäni ulos kaupasta, vilkuilen samalla kelloa. Alkaa tulla kiire. Lompakko-episodi söi kallista aikaa, ja kohta myöhästyn bussista. Katua ylittäessäni katseeni etsii haukan lailla pysäkkiä. Ja löytääkin sen. Se on kadun toisella puolella, siellä mistä juuri tulin.. Kipitän siis kadun yli uudestaan, ja ehdin pysäkille juuri kun linja-auto kurvaa paikalle. Kaivan bussikortin banaanin vierestä ja ahtaudun penkkien väliin istumaan, sillä muutakaan paikkaa ei ole vapaana. Hartiani krinnaavat penkkien selkänojiin ja koipeni valtaavat puolet käytävästä. Siinä ahdingossa istuessani sattumalta huomaan housujeni vetoketjun olevan avoinna kuin kirkon ovet pyhänä. Ties kuinka kauan tämä kirkollinen juhlapyhä on kestänyt, mutta se loppuu nyt. Tai ainakin heti sen jälkeen kun pääsen pois tästä ahtaasta istumapaikastani ja saan liikuteltua raajojani sen verran että pystyn vetämään vetoketjun kiinni.

Ja sitten banaanilaivalla pois.

Good morning, and in case I don't see ya, good afternoon, good evening, and good night!

Joskus mietin, ettei tämä ole oikeasti totta. Mikään ei ole totta. Olen jossain Truman Show -tyyppisessä ohjelmassa, jonka ohjaaja on kiero, pieni mies. Päivät pääksytysten tuo miekkonen juonii aina vain uusia kujeita pääni menoksi, ja yrittää saada katsojalukuja nousemaan mitä uskomattomimmilla tempauksilla. Mutta joskus minä vielä löydän sen oven, ja poistun tästä hullun myllystä. Tai sitten en..

Mutta oikeastaan elämästäni ehkä saisikin hyvän reality-ohjelman, sellaisen Selviytyjät-tyyppisen: Täysin suuntavaistoton, huonon laskupään omaava ja tapaturma-altis nuori nainen lähetetään autiolle saarelle selviytymään haasteista, joista ensimmäinen on ruoan riittävyys. Ennen matkaa on nimittäin annettu tehtäväksi laskea itse kuinka paljon tarvitaan ruokaa vaikka kuukaudeksi. Tarkan laskutoimituksen jälkeen otan mukaani kolme perunaa ja kananmunan.

Ensimmäisessä jaksossa nähdään myös dramatiikkaa, kun eksyn jo ensiminuuttien aikana metsään. Ja kun aikani harhailtuani löydän vihdoin ja viimein tieni ulos, olen täynnä naarmuja ja mustelmia. Tämä harharetki aiheuttaa äänimiehille ja editoijille paljon töitä, sillä metsästä kuuluvat sadattelut ja manaukset tulee sensuroida yksitellen. Helpommalla pääsisivät, jos suosiolla laittaisivat koko minuutiksi yhden pitkän piiiiiiiipin. Mutta eihän se sovi. Yksittäin täytyy heidän piippaaman.

Suurempi haaste olisi kuitenkin ehkä kameramiehillä, joiden täytyisi osata säätää vekottimensa niin, ettei valkoinen ruhoni häikäisisi katsojia. Tropiikissa ei kuitenkaan viitsi jatkuvasti käyttää pitkähihaisia, pitkiä housuja tai kokovartalohaalareita, joten auringonpaiste yhdistettynä maidonvalkeaan ihooni aiheuttaisi suunnattoman säteilyvaaran. Tietysti voitaisiin koteihin jakaa jonkun TV-lehden mukana suojalaseja, mutta ne kuitenkin katoavat tai menevät rikki ennen sarjan loppua. Hyvä puoli tässä on se, ettei yökuvauksiin tarvita erikoiskameraa.

Seuraava haaste ehkä olisi se, miten Amnestyn saisi hiljaiseksi: Eihän ihmisoikeusjärjestö voisi vain katsoa vierestä kun ihmisoikeusjulistuksen viidettä artiklaa rikotaan. Tavallaan. Sillä onhan se kidutusta laittaa minut, näillä meriiteillä, yksin keskelle ei-mitään luonnon armoille. Jos ei minulle, niin ainakin katsojille..

Jos etsit kadonnutta aikaa..

Takana on taas erittäin onnistunut päivä, kertakaikkisen hieno. Aamu sujui verkkaisesti, ja olin taas aikataulustani edellä. Suunnittelin hakevani toisen kupillisen kahvia kun kerran aikaa on, katsoa ehkä vähän uutisia, ja ajatuksena oli myös oikeasti suunnitella, mitkä vaatteet tänään laittaisin. Yleensä se kun menee siihen, että kiireessä nappaan ensimmäisen puhtaalta vaikuttavan ja suunnilleen ehjän vaatekappaaleen ylleni. Kuin myös tänä aamuna..

On oikeasti lähes uskomatonta, miten pystyn muuttamaan niinkin leppoisan aamun, kuin tämäkin oli, likipitäen totaaliseksi kaaokseksi: Idyllinen syysaamu, siemailen rauhassa kahvia ja nautin, ja tovin kuluttua revin kaapista vaatteet ylleni, nappaan repun kouraan ja juoksen taas minkä kintuistani pääsen. Vesi ropisee sateenvarjolleni ilkkuvasti taivaalta, ja kastelee siinä sivussa minut, koska en ehdi pinkomiseni lomassa pitelemään varjoa suojanani. Eikä siitä hirveästi hyötyä olisikaan, sillä se näyttää nyt enemmänkin kulholta kuin varjolta. Ehdin juuri autotien reunaan, kun linja-auto ohittaa minut. Yritän epätoivoisesti heiluttaa kuskille, mutta hänellä ei ole aikomustakaan pysähtyä. Moottorin jyrinä katoaa mutkan taakse, vieden mennessään ihanan aamuni.

Nielen kirosanat miettiessäni toimintasuunnitelmaa. Katson maahan mossahtavia sadepisaroita ja vedessä vellovaa ajotietä. Pyöräily ei houkuta. Lasken päässäni reppuuni mahtuvien vaihtovaatteiden määrän, mutta totean kapsäkkini olevan tarkoitukseen aivan liian pieni. Painan pääni ja kaivan puhelimen taskustani. Epäröin hetken, samalla katsoen vuorotellen kännykkää ja tietä. Puna poskille nousten painan luuria, soitan nolostelevan avunpyynnön ja jään tien laitaan odottelemaan noutajaa.

Olo on kuin väärintehneellä koulutytöllä. Ja siltä varmaan näytänkin siinä sateessa seistessäni reppuineni, vaaleanpunaisine sateenvarjoineni ja hiuksetkin vielä leteillä. Katse painuu väkisinkin maahan ja potkin kengän kärjellä kiviä. "En mä tahallani, ihan tosi. Enkä mä tee enää ikinä niin! Lupaan!" Säälin sitä pientä tyttöä, enkä edes viitsi kauheasti torua. Näkeehän sen jo, että oppi on mennyt perille. Ainakin hetkeksi..

Viimein mutkan takaa ilmestyy oikea auto, ja poskeni alkavat punertaa entisestään. Hyppään kyytiin, ja kurkistan arasti kulmien alta yrittäen viestittää katumusta ja kiitollisuutta. Huokaisen mielessäni helpotuksesta, kun katseeni tulkitaan oikein, ja säästyn samansisältöisen lauseen  änkyttämiseltä. Nolottaa. Taas. Mutta tällä kertaa eri tavalla kuin yleensä.

Yritän kuumeisesti miettiä, mitä aamulla oikein tapahtui. Mihin katosi se ylimääräinen aika?  Pitkällisen pohdinnan jälkeen keksin loogisimman ja todennäköisimmän vastauksen: Tässä talossa on madonreikä tai musta aukko, joka varastaa aikaa.

On, on. Ihan oikeasti.

Sadan metrin sprintti

Tiedättekö miltä näyttää, kun Täti Pitkäsääri juoksee kuin henkensä edestä, kädet täynnä kantamuksia ja vaatteet hädin tuskin päällä pysyen? En minäkään, mutta kuulemma se on hulvaton näky.

Kerrottakoon sen verran, että -kaikkien muiden ihanien ominaisuuksieni lisäksi- olen todellakin anti-aamuihminen; herään huonosti ja hitaasti. Tämä aamu ei ollut mikään poikkeus, vaan ensimmäiset minuutit vietin vihaten koko maailmaa ja yrittäen keksiä syytä jäädä kotiin. Sellaista syytä ei kuitenkaan löytynyt (Miten niin ei "Mua ei nyt huvita" ole pätevä?!), joten jouduin riistämään itseni lämpimän peiton ja pehmeän tyynyn suloisesta sylistä, ja pakottamaan kylmään maailmaan.

Aamu sujui kuitenkin hienosti ja olin aikataulustani melkein kymmenen minuuttia edellä. Mitä nyt onnistuin saamaan jollain kumman ilveellä silmääni hammastahnaa! Ja voin kertoa, että se sattuu!! Pirusti! Mutta sainpahan raikkaan näkemyksen kaikkeen..

Mutta kuten aina ollessani edellä, onnistuin tänäänkin sähläämään kymmenen minuutin edun saman verran kirittäväksi. Pikapikaa vedin ylleni vielä vetoketjullisen hupparin ja takin, ja lähdin juoksemaan pysäkille. Reppu toisessa kädessä, avaimet, kassi ja housunsanka toisessa juoksin niin kovaa kuin kintuistani pääsin. Linja-auto oli jo lähdössä pysäkiltä noukittuaan toisen matkalaisen kyytiinsä, joten kiristin vauhtia. Tässä vaiheessa tajusin näyttäväni tavallistakin typerämmältä, sillä takki ja huppari valuivat pitkin käsivarsiani, housut laskeutuivat uhkaavasti estelyistäni huolimatta nilkkoja kohti, eikä t-paitakaan oikein ollut yhteistyöhaluinen.

Pääsin ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen linjurin viereen ja astuin naurahtaen sisään. Tervehdin hengästyneenä ja kiitollisena kuskia ja... Löydän itseni lattialta. Jalkalihakseni esittivät mielipiteensä pienestä pikaspurtista heti aamutuimaan nukahtamalla, joten ilmeisesti kompastuin, en portaaseen, vaan siihen mitättömän pieneen jalkalistaan, joka on käytävän ja sen ainokaisen askelman välissä. Viiltävä kipu iskee kumpaankin polveen, kuin myös henkisenä etuaivolohkoon. Kerään itseni lattialta, maksan matkani ja etsin teinien keskeltä yhä vapaan paikan. Oikean polven jyskyttävä kipu yltyy entisestään ja yritän painaa sitä huomaamattomasti kädelläni. Melkein voisi hävettää, mutta ketuttaa liikaa. Koitan silti löytää jotain hyvää tästäkin: Ehkä tekee teineille ihan hyvää nähdä, että itsensä voi nolata kunnolla heti aamutuimaan, ilman että siihen kuolee. ..mutta ei sekään auta..

Saavun määränpäähäni ja jatkan matkaani kävellen. Hiekka rahisee raskaiden askelteni alla, ja jokaisella harppauksella jomotus vain kasvaa. Kiroan, ja samalla ihmettelen miten oikein jaksan itseäni? Miksi ihmeessä minun täytyy olla tällainen tohelo, joka onnistuu nolaamaan itsensä aina ja kaikkialla? Yritän jälleen piristää itseäni: Kukapa ei haluaisi vilautella pikkuhousujaan bussilastilliselle nuoria miehiä?

Minä.

Piiskaa! Hei peipi, annan mulle piiskaa!

Kuka tarvitsee vihamiehiä, kun on päivittäin tekemisissä itsensä kanssa? Itsekritiikki on hieno asia, kun sitä osaa käyttää. Ja minähän osaan. Olen siinä hyvin taitava, mestarillinen jopa. Näitä itseruoskintasessioita ilmenee aina rauhallisten päivien yhteydessä, sillä silloin on aikaa ajatella.

Peili on yksi kamalimmista ihmisen tuottamista itsekidutusvälineistä koskaan. Siksipä välttelenkin niitä. Varsinkin itseruoskintapäivänä. Jos sattumalta katse osuu peiliin, huomaa välittömästi jonkin typerän asian joka alkaa vaivata. Se voi olla aivan mitä tahansa vinoista hampaista vaikka erikokoisiin sieraimiin. Sitten niitä sieraimia tuijottelisi peilin edessä ja heiluttelisi veikeästi, jotta näkisi kamaluuden koko skaalan. Toinen on huomattavasti pienempi, ainakin nanomillimetrin. Kyllä ihmiset ovat varmaan tuijottelleet kaupungilla ja supisseet ohikulkiessaan "sieraintytöstä". Missään ei voisi enää liikkua päiväsaikaan, vaan olisi tuomittu hiipimään yön hämärissä, ikuisesti.

Tai sitten jostain mielen sopukoista yhtäkkiä putkahtaa iäisyyden vanha keskustelun pätkä, jota ei normaalisti edes muista käydyn. Siinä sitä sitten istutaan ja muistellaan äänensävyjä ja typeriä kommentteja jotka olisi hyvin voinut jättää sanomatta. Tuosta keskustelusta tulee mieleen jokin toinen keskustelu, josta taas seuraava.. Jossain vaiheessa havahtuu huomaamaan, että viimeinen tunti on kulunut kattoa tuijotellessa, ja sättimässä itseään suunnattomasta idiotismista. Josta taas saadaan luonnollinen siirtymä seuraavaan ärsytykseen: Puolet päivästä on kulunut, eikä mitään ole saatu aikaan. Ei riitä, että näyttää typerältä ja puhuu pehmeitä, vaan täytyy vielä lisäksi olla tuollainen saamaton nysvänköljä.

Vihdoin ja viimein saa itsensä kammettua ylös tekemään jotain järkevää, mutta eihän siitä mitään tule. Asioita on yleisesti ottaen vaikea tehdä kun on joku koko ajan vieressä sättimässä ja neuvomassa, mutta täysin mahdotonta siinä vaiheessa kun on itse itsensä arvostelija. Kaikki menee aina väärin, vaikka tekisikin täysin samalla tavalla kuin aina ennenkin. Kuten nyt esimerksiksi leivän voitelu: Nyt sitä voita tuli ihan liikaa, senkin ahne possu. Ja jätit sitten tuon kulman voitelematta, kuivaa on, en syö. Ai ei sitten kelvannut leipä, jonka kulma oli voiton, täytyi ottaa lisää rasvaa ja levitellä se siihen. Nirppanokka prinsessa. Jaa että lisää leipää vai? Nälkäiset kehitysmaan lapset olisivat tuolla eläneet jo kuukauden, ja sinä länsimaiseen kulutusjuhlaan tottunut porvari mässäilet vain. Ruisleipää. Mitäs vikaa vaaleassa on? Ai sittenkin vaaleaa? Juu, ota pois vaan. Vähän kuituja mutta paljon kaikkea hyödytöntä, sitähän sinä tarvitsetkin. Tukkii suonet ja ohitusleikkaus kutsuu jo ennen kolmeakymppiä..

Aikansa tätä päänsisäistä räyhäämistä kuunneltuaan tulee mitta täyteen ja saavutetaan vihdoin kliimaksi: Morkkaaja itse morkkaa itseään itsemorkkauksesta. Surrealismia kerrakseen. Tähänastinen arvostelu on ollut ulkopuoliselle maailmalle salattua, mutta nyt saattaa ilmoille päästä muutama tahaton kirosana ja tuhahdus. Muutamassa minuutissa kiusaaja on sadateltu hiljaiseksi, mutta se on tarkkailun alla lopun päivää. Joka kerta kun se yrittää tehdä salakavalan paluun, kajahtaa takaraivosta victoriastillwellmäinen "Ä-Ä!", ja kaikki on taas hyvin. Tai ainakin paremmin kuin aamulla.

..se oli viuhahdus..

Toisinaan sitä miettii, että missä mahdoin olla kun aivoja jaettiin. Tai aika usein itse asiassa. Hyvin usein.. Kun olisi vaihteeksi mukavaa ajatella kaikki tekemisensä loppuun asti ennen kuin tekee mitään. Mukavaa olisi myös viettää päivä tai kaksi nolostelematta..

Sitä kun on tullut vilauteltua niin naapurin isännälle kuin täydessä marketissakin, että toisaalta ei pitäisi olla enää mitään hävettävää, mutta toisaalta taas parempi olisi kai kulkea ihmisten ilmoilla paperipussi päässä. Vai ennemmin kokonaan siihen verhoutuneena..? Ja vaikka sanotaan että kaikkeen tottuu, niin kyllä silti hävettää ja pirusti joka kerta. Sanon joka kerta, sillä tuntuu että tästä on alkanut tulla tapa..

Tänään viimeksi meinasin poistua kaupan pukukopista ilman housuja. Huomasin onneksi erheeni juuri ennen kun olin aikeissa kävellä keskelle kaupan synttärikahvitarjoilua. Siinä olisikin mummuilla ollut pullassa nielemistä ja kahvissaan köhimistä, kun sinne olisin nohevana lompsinut kaffetta hakemaan. Ja taas olisivat saaneet lisää päiviteltävää nykynuorison pukeutumistyylistä..

Ja syy miksi olin siellä pukukopissa on vaatekomeroni puutteellinen housuvalikoima: Kolmet liian suuret, yhdet rikkinäiset ja yhdet koneöljyiset pöksyt. Olen siis pakotettu kulkemaan housuissa, jotka kulkiessani valuvat pikkuhiljaa kohti nilkkoja aiheuttaen vaaratilanteita. Monessakin mielessä. Yksi on tietysti kaatumisvaara, ja toinen taas se että ylenpalttinen paljasteluni saattaisi aiheuttaa yleisen paniikin ja sekasorron. Ja vaikka aikeeni olivatkin jalot ja tarkoitusperäni hyvät yrittäessäni tätä ehkäistä, olin saada aivan samanlaisen kaaoksen aikaan. Mummu-raukat.

Mutta ilman housuja jouduin kaupasta poistumaan. Siis ilman uusia housuja, omani olivat kyllä takuuvarmasti jalassa. Varmistin sen useaan otteeseen. Ja koska kello oli jo sen verran että bussini oli määrä pian lähteä, lähdin kulkemaan torin poikki kohti linja-autoja. Koko päivän olin kulkenut kädet taskuissa varmistaen housujen ylhäällä pysymisen, mutta juuri siinä, keskellä toria, täytyi kävelyn lomassa kaivaa repusta bussikorttia. Ja arvatahan sen saattaa kuinka siinä oli käydä. Kiitän luojaani nopeista reaktioista, vaikkei kaikkia avuja minulle suonutkaan. (Pihtari.) Sain siis jälleen kerran pelastettua tilanteen juuri ajoissa, ennen kuin mitään traagis.. siis strategisia paikkoja ehti vilahtaa.

Kun pääsin turvallisesti ja suhteellisen kunniallisesti kotiin, päätin mennä rankan päivän päätteeksi suihkuun. Hana auki ja kuumaa vettä niskaan. Hana kiinni ja pyyhe naulasta.. Ei, vaan pyykkikoneen päältä.. Ei, vaan.. Voi nyt hemmetin kuustoista! Tietenkin olin unohtanut ottaa pyyhkeen! No, eipä tässä muukaan auta kuin lähteä hakemaan sitä. Makuuhuoneesta. Kulkien jokaikisen tämän talon ikkunan ohi.. Saako jo vajota maan alle..?

Wardrobe malfunction. Joko se löytyy tautiluokituksesta..?

Yritystalouden oppitunti

Yritystä perustettaessa täytyy olla perillä rahamaailman kiemuroista. Täytyy tuntea praimit ja euriporit, olla tietoinen taseista, mutta ennen kaikkea täytyy katsella pankkien logoja (jos ne vaikka on susirumia, eihän siellä silloin kannata asioida). Myös pääjohtajan pärstäkertoimella on väliä, joten kannattaa ottaa selvää hänen poliittisesta vakaumuksestaan, sukkien väristä ja lemmikkien lukumäärästä.

Yritystä perustettaessa tulee muistaa myös pisnesmaailman raadollisuus: Kateus nostaa rumaa päätään joka kulman takaa. Hyvästi perhe, hyvästi ystävät, kaikki Sinut hylkäävät jos yrityksen perustat. Kilpailijat mustamaalaavat minkä kerkiävät, tutut kyräilevät "sitä rikasta yrittäjää" ja suuret yritykset nauravat köyhälle onnenonkijalle. Ainoa ystäväsi on pankki. Tai ainakin niin kauan kun menee hyvin. Sekin ruoja Sinut lemppaa heti ensimmäisessä karikossa ja yksinäsi joudut pärjäämään.

Vaikka ei Sinusta kyllä edes ole yritystä perustamaan. Itsetuntosi ei kuitenkaan ole kohdillaan, etkä ikimaailmassa keksi mitään omaperäistä ja uniikkia liikeideaa. Ja jos nyt sattumalta keksitkin, niin joku ketale tulee ja kopioi sen, menestyy paremmin, syö leipääsi ja vie talosi ja vaimosi.

Mutta kyllä se firman perustaminen silti kannattaa. Saat ihan itse päättää kaikesta ja olla oman elämäsi herra. Paitsi että sitä omaa elämää ei ole enää, sillä yrityksen pyörittäminen vie kaiken aikasi ja tuhoaa terveytesi. Eikä sairauslomaa voi pitää, koska olet ainoa työntekijä ja kaikki kaatuu jos olet hetkenkin poissa. Laskut erääntyvät ja takaajat lyöttäytyvät yhteen velkojien kanssa. Joudut muuttamaan pois paikkakunnalta -tosin pankki ottaa talosi ja autosi, joten joudut kävelemään ja jäät kodittomaksi vailla minkäänlaista omaisuutta- ja nöyrästi matelemaan lakki kourassa sossun luukulle. Konkurssi jo siintää edessä, vaikka firmaa ei ole vielä edes perustettu.

Mutta katsotaanpa vielä kuitenkin niitä pankkien nettisivuja. Miltä ne näyttävät, mitä mielikuvia niistä tulee, mitkä ovat kaikkein kauneimmat..? Nämähän ovat Tärkeitä Kriteereitä luotettavaa rahoitusta mietittäessä. Mitä väliä on tuloslaskelmilla tai -ennusteilla, kun voi ihastella kauniita nettisivuja? Ja nyt ollaan asian ytimessä, tutkitaanpas näitä sivuja vielä lisää. Miltäs tämä mainos vaikuttaa..? Entä onko tämän pankin nettisivuilla mukavat värit? Tokihan kaikki tekevät koko elämäänsä vaikuttavat päätöksensä näinkin varmalta ja vakaalta pohjalta, kuin nettisivujen ulkonäkö!

...eh....

Vaivaantunut olo. Tiedättehän, sellainen kun on hirveän epämukavaa ja koittaa keksiä jotain sanottavaa, mutta mitään ei tule mieleen ja kaikin keinoin yrittää olla luonnollinen mutta epäonnistuu siinä karmaisevasti. Toinen osapuoli huomaa vaivautuneisuutesi ja yrittää olla kuin ei muka huomaisi, epäonnistuu siinä totaalisesti ja vaivaantuu itsekin. Sitten kumpainenkin yrittää epätoivoisesti olla mahdollisimman, jopa epäluonnollisen luonnollisia, ja tämä epäluonnollisuus loistaa kilometrien päähän saaden kaikki muutkin vaivaantumaan. Ikuinen oravanpyörä, jonka saa pysäytettyä ainoastaan osuvalla vitsillä tai hauskalla kommelluksella. Mutta koska kaikki ovat niin vaivautuneita, ei kukaan keksi hyvää kaskua, eikä kommelluksia satu koska kaikki ovat niin tietoisia itsestään ja tekemisistään että virheille ei jää tilaa.

Siinä sitä sitten istuskellaan ja ollaan hiljaa. Katse kiertää ympäri huonetta varoen kohdistumasta mihinkään. Varsinkaan siihen kanssaolijaan, joka myöskin pälyilee päämäärättä ympärilleen. Sitten jos sattuu niin ikävästi, että katseet kohtaavat, on välittömästi käännettävä pää toisaalle, yskähdettävä epävarmasti ja hetken aikaa tuijotettava lattiaa. Sopivan ajan kuluttua voi taas siirtyä kattolistojen, hämähäkinseittien ja tapettikuvion tutkiskeluun.

Mikäli tuntee itsensä tarpeeksi rohkeaksi, voi yrittää herätellä hieman keskustelua. Aiheeksi on valittava jotain neutraalia, kuten sää, työ, lomasuunnitelmat tai televisio-ohjelmat. Keskustelua ei ole kuitenkaan hyvä aloittaa, mikäli ei ole edes pienintä aavistusta vaivaantumisen aiheuttajasta, sillä väärä aihe saattaa aikaan saada entistäkin syvemmän ja painostavamman epämukavuuden. On siis edettävä hyvin varovaisesti ja tilannetta tunnustellen.

Ensimmäinen yritys on yleensä tuhoon tuomittu ennen kuin sitä on edes aloitettu. Hiljaisuuden yhtäkkinen rikkoutuminen säikähdyttää omiin ajatuksiinsa uppoutuneen toverin, saaden aikaan lähes pienoista paniikkia muistuttavan tilan. Hiljaisuudenrikkojan keskusteluyritykseen kommentoidaan hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi, ja niin ettei siitä saa enää irti minkäänlaista jutun juurta. Puhe tyrehtyy jälleen, ja nyt hiljaisuus laskeutuu suorastaan tukahduttavana ylle.

Seuraavaan yritykseen kannattaa panostaa enemmän, sillä kovin montaa kertaa ei ole soveliasta rikkoa täydellistä epämukavuuden ja ahdistavuuden harmoniaa. Tällä kertaa annetaan ennakkovaroitus mahdollisesta keskustelusta hengähdyksen, yskähdyksen tai huomattavan liikahduksen muodossa. Tämän jälkeen päästetään tunnusteleva äännähdys, kuten "tuanoinnii" tai "niinettätuota", ja aloitetaan varsinainen puhuminen rauhallisesti. Mikäli vaivaantumiskumppani on entuudestaan tuttu, on hyvä kaivella muistista tämän lempiaiheita, kuten esim. urheilu tai lukeminen, ja keskittyä näihin. Mutta jos henkilö onkin täysin tuntematon, voidaan siinä tapauksessa yrittää päätellä ulkomuodosta kiinnostuksenkohteita ja toivoa hartaasti osuvansa oikeaan..

Onnekkaimmat onnistuvat saamaan tunnelman jälleen ainakin suhteellisen normaalille tasolle, mutta huonotuurisimmat pilaavat kaikki mahdollisuutensa edes hitusenkin parempaan kanssakäymiseen. Toisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen ei enää kannata puhua, sillä vaivaantumisaste on jo ylittänyt kriittisen pisteen. Paluuta ei enää ole. Uskaliaimmat saattavat kokeilla tässä vaiheessa suoraa lähestymistaktiikkaa, mutta siitä ei monestikaan ole hyötyä; kysytään siis alkuperäisvaivaajalta syytä olotilaan. Vastaukseksi annetaan todennäköisimmin ympäripyöreä "Ei mikään" tai vastaava mitäänsanomaton mantra höystettynä päinvastaista viestivällä paniikkikatseella ja hermostuneella liikehdinnällä.

Nyt ollaan jo niin syvällä vaivaantumisen suossa, että sieltä ei enää tämän päivän aikana nousta: Koska toinen on huomannut vaivaantumisesi kysymällä syytä siihen ja näin ollen olet paljastunut, on olosi entistäkin epämukavampi. Ja nyt tiedät varmaksi sen, että aiheutat olollasi myös muille samanlaisen olon, ja tämä taas pahentaa omaa oloasi, joka taas saa toisten olon pahemmaksi, joka taas... Ja vaikka syynä ei olisikaan mikään maata mullistava katastrofin poikanen, vaan jokin pikkiriikkinen, suorastaan typerä asia, niin sitä ei kehtaa paljastaa kenellekään. Juuri siitä syystä, että se on pikkiriikkinen ja suorastaan typerä.

Mutta opitpahan tästä päivästä ainakin sen, että pyykkipäivää ei niin vain enää unohdeta ettet joudu enää koskaan kulkemaan missään ihmisten ilmoilla liian paljastavassa, toisin sanoen hyvin vähän mielikuvituksen varaan jättävässä narutopissa, koska kaikki muut paidat olivat pesussa. Noin niinkuin esimerkiksi.

V niin kuin..

Kun on huonolla tuulella, niin sitä vain on eikä voi sille mitään. Luoja sitä armahtakoon joka erehtyy sanomaan mitään lohduttavaa kuten "Kyllä se siitä" tai "Koita ajatella positiivisesti". Julma kohtalo odottaa sellaista tyhmänrohkeaa joka tökkii leijonaa tikulla silmään. Voi lähteä pää. Tai käsi. Lievimmässä tapauksessa henki. Mikään muukaan toiminta ei ole suositeltavaa, kuten esim. hengittäminen. Sekin saattaa olla terveydelle haitallista. Ainakin silloin kun kun huomaa nykivän silmäkulman ja silmistä iskevät lieskat. Silloin kannattaa perääntyä mahdollisimman nopeasti ja huomaamatta, vaikkakin se saattaa olla liian myöhäistä. Mutta ajattele positiivisesti; Ei tarvinut kitua!

Ja kun on huonolla tuulella, niin kaikki ärsyttää. Kuten nyt esimerksi sanonta olla huonolla tuulella. Voi nyt jeesia, kuka senkin on keksinyt? Miksei voi sanoa suoraan että vituttaa?

Tai varpaankynnet. Mikä hemmetin tehtävä niilläkin muka on? Paitsi ärsyttää minua. Niitä saa koko ajan olla leikkelemässä tai viilailemassa ja siltikin ne näyttää ihan pölöiltä. Kyllä olisi paljon kivemman näköiset varpaat ilman sarveismössölituskaa siinä päässä. Sormissa ne kynnet vielä ymmärtää, ne kun on toisinaan jopa hyödyksi: Niillä saa purkkeja auki, naruja tai teippejä poikki ja niillä voi nipistellä. Puhtaasti itsepuolustustarkoituksissa toki.

Eikä sekään ole kivaa kun suurimmassa ärsytyksenpuuskassa alkaa naurattaa. Ei silloin saa hauskuuttaa kun raivostuttaa. Siitä on varmasti jotain säädöksiä olemassa, ainakin sellaisia kirjoittamattomia sopimuksia jos ei muuta. Nyt ei naureta, tämä on vakava tilanne! Imetään se hymy vaan sinne rektaalialueelle!

Kissakin on ärsyttävä. Ihan vain sen takia ettei sille voi olla vihainen. Tuohon se tunkee itsensä rinnan päälle ja leikkii hengenpelastajaa: Tassuilla painellaan rintakehää ja kohta tungetaan märkä nenä naamaan kuin tarkistaakseen että joko potilas hengittää? Vaikka kyllä se potilaan eläväisyys olisi pitänyt huomata jo niistä "Ai stana!" -huudoista.. Mutta mitä voi odottaa kissalta joka ei ole koskaan käynyt ensiapukurssia?

Ja mitä sitten kun ärsytys vihdoin väistyy? No se ärsyttää tietenkin! Juuri kun olet pääsemässä vauhtiin kaikkien maailman vääryyksien ja epäkohtien listaamisessa, ei enää ärsytäkään mikään! Ei, ei, ei. Ei tällainen peli kuulkaa vetele! Jos vituttaa, niin sitten vituttaa kunnolla, ei tällaiset pienet puuskat ole mistään kotoisin. Mitä ne sanoisivat konsertissakin jos artisti yhtäkkiä päättäisi, että eipäs nyt enää lauletakaan? Tai puolivälissä talonrakennusta ukot päättäisivät että hyvä se on, me lähdetään nyt kotiin? Kyllä täytyy asiat tehdä kunnolla jos kerran alkaa. Mutta mistäs sen ärsytyksen sitten revit kun kaikki on taas ihanaa ja pehmoista? Murrrrh..

Että osaakin ärsyttää tuommoinen..

Nytpä tahdon olla ma..

Toisinaan sitä kyllästyy olemaan minä. Olisi kiva viettää vaikka viikonkin jonain ihan muuna, toisen näköisenä, eri luonteisena ja vaikka vastakkaisena sukupuolena. Osaisikohan sitä sen jälkeen arvostaa taas itseään, vai tahtoisiko sitä sitten ihan oikeasti olla se joku muu..?

Voisin olla vaikka salskea nuori mies, jolla on vahvat hiuskiehkurat, hartiat kuin ladon ovet, ylväs ja vahva nenä (tiedättehän mitä miehistä ja nenistä sanotaan..) ja reidet kuin jykevät tammet. Kaupungilla patsastelisin päivät pitkät ja illat viettäisin milloin missäkin riennoissa. Naiset lakoaisivat edessäni kuin vilja elonkorjuuaikaan, ja miehet katselisivat kauempaa pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein. Mutta.. Aina löytyy "mutta"..

Tai sitten voisin olla pieni ja siro nainen, hentoinen kuin päiväperho. Hiukseni olisivat tummat ja kiharat, nenäni piskuinen nykerö, ääneni kuin hiiren henkäys ja postimerkkikokoelma suurin aarteeni. Koskaan en olisi kotikylästäni poistunut, ja lauantaitanssitkin tuntuisivat liian rajuilta minulle. Olisin rakastunut kylän vanhaan pastoriin, ihan salaa vain, ja joka sunnuntai istuisin kirkossa eturivissä hartaudella kuuntelemassa Herran sanaa. Kolehtiin laittaisin aina niin paljon kuin pystyn, ja tietysti suurimpia juhlapyhiä varten säästäisin hiukan ekstraa. Mutta. Tässäkin on se "mutta".

Voisin tietysti olla omaa ääntään rakastava kiihkomielinen uusnatsi, joka julistaisi omaa totuuttaan aina tilaisuuden tullen, ja vielä välissäkin. Maiharit kopisten kulkisin pitkin katuja huudellen rasistisia kommentteja vääränlaisiksi katsomilleni ihmisille, ja koirani usuttaisin tietysti haukkumaan myös. Koiralla, joka totta kai olisi schäfer nimeltään Blondi, olisi piikkipanta ja se rakastaisi omistajansa tavoin omaa ääntään ja inhoaisi kaikkien muiden. Olisimme kaupungin pelätyin kaksikko, ja pelkäisimme jopa itse niin itseämme kuin toisiammekin. Ja jälleen kerran "mutta"..

Kaikkiin näihin liittyy se sama "mutta": Olisiko 25 vuotta minuna pinttynyt niin tiukasti takaraivoon, että se pyrkisi laittamaan uudelle persoonalleni vastaan kaikissa käänteissä? Mumisisiko hiirulainen tahtomattaan Herran huoneessa vastalauseita sunnuntaisaarnaan? Alkaisiko uusnatsi potkia itseään? Ja ennen kaikkea: Ajattelisiko mies?

Julkea julkaisu julkisuudesta

Julkkikset, nuo juorulehtien voimavarat. Joka viikko he jaksavat hymyillä täytehuulillaan lehtien palstoilla esitellen valkaistua hammasrivistöään ja tilittää raskasta elämäänsä: Viime viikolla joku sai baarissa selkäänsä (ja toki on itse täysin syytön tapahtuneeseen) saaden kaksi isoa mustelmaa reiteensä. Tai eivät ne niin isoja ole, pikkurillinpään kokoisia, eikä oikeastaan mustelmiakaan, saattaa olla että ovat likatahrojakin siitä kun baarista kotiuduttiin kontaten. Kannessa on kuitenkin otsikko: XXXX:n raju tilitys: Kävin kuoleman porteilla!

Vielä parempi on, jos julkkis on bongattu siellä baarissa jokun toisen julkkiksen kanssa, tai edes jotain julkkista etäisesti muistuttavan seurassa. Siitä saadaan repivät otsikot salarakkaista, villeistä bile-illoista ja vireillä olevista avioeroista. Vaikkei nämä kaksi edes tuntisi toisiaan ja olisivat täysin sattumalta samassa tilassa. Lehtijutun viereen isketään kännykkäkameralla otettu rakeinen kuva, josta ei saa sen vertaa selvää että tietäisi onko siinä joku ihminen vai eilinen makaronilaatikko. Sitten soitellaan puolisolle ja kysytään kommenttia Kaalepin naisseikkailuihin, ja kun vaimolta ei vastausta heru, kirjoitetaan lehteen hänen olevan niin murtunut asiasta ettei sanaa suustaan saa. Ja seuraavassa numerossa aletaan epäillä vaimon olevan aiemmin uutisoidun pahoinpitelyn takana, sillä hän on varmasti tiennyt pettämisestä jo silloin ja kostanut Kaalepille. Voi Kaaleppi parkaa..

Kaalepin elämä on muutenkin niin rankkaa. Toissa vuoden Big Botherista julkisuuteen ponnahtanut nuori mies ei enää saa töitä chattijuontana tai Laardilan Liukuvoiteen maskottina ("100% luonnontuote!"), siispä Kaalepilla ei muuta tekemistä ole kuin itkeä jokaisessa juorulehdessä tätä hirvittävää vääryyttä. Ellei sitten lehti kustanna matkaa Tallinnaan "kylpylään", josta palataan leuka-, poski ja pakaraimplanttien kera. Ja vaimolle tietysti kans. Niitä sitten esitellään rohkeissa kuvissa, joissa vaimo retkottaa lampaantaljan päällä yrittäen katsoa viettelevästi kameraan mutta näyttää ainoastaan ilmavaivaiselta, ja Kaaleppi pitää kissanpentua sylissään seisten jakkaran päällä toinen jalka ilmassa.

 Miksi ihmeessä ihmisiä kiinnostaa jonkun Big Bother -Kaalepin elämä, tai vielä enemmän ihmettelen miksi joku haluaa olla se Big Bother -Kaaleppi? Mikä siinä julkisuudessa niin kiehtoo? Itseäni ainakin kauhistuttaa ajatus siitä, että ihmiset tulisivat kadulla taputtelemaan selkään -joko ystävällisesti hiljaa hipaisten tai vähemmän ystävällisesti halon kanssa läimäisten. Tosin sen halkomiehen -tai naisen- kanssa saisin varmasti juttua aikaiseksi, mutta ne hymistelijät.. Voi luoja.. "Kyllä sä olit taas niin hyvä.." "Sä oot kyllä niin ihQu..." Todennäköisesti murisisin vastaukseksi jotain "suksi nyt sinäkin suolle siitä ja hanki elämä!" -tyyppistä jurnutusta ja marssisin kiukkuisena kulmat kurtussa matkoihini. Ja vaikka en olisi alunperin edes ollut menossa mihinkään, marssisin silti.  Ja sitten pääsisin lööppeihin kun tyrmistynyt ex-fani tilittää tylystä kohtelusta. "Suorastaan pyöristyttävää!" Sanomattakin lienee selvää, ettei minua tosi-tv:ssä nähdä. Ikinä.

Ja onko se nyt niin hienoa olla joku jonka kaikki tunnistaa? Missään et saa liikkua ilman tyylikkäitä vaatteita, huoliteltua kampausta etkä varsinkaan humalassa. Siitähän vasta kamala huuto repeää jos satut juomaan muutaman olusen julkisella paikalla. Alkoholisti! Menisit hoitoon! Eikä nuoruuden erheet pysy kauaa pimennossa, vaan huomenna saat lehdestä lukea entisen koulutoverin -jota tuskin tunsit- selostusta siitä, kuinka viina maistui jo silloin teininä ja lain kanssa oli ongelmia. Totuushan oli se, että kerran kaverin bileissä maistoit pilalle mennyttä kotiviiniä, oksensit sen takia naapurin kukkapenkkiin, ja tämän naapurin isänisä oli joskus aikanaan ollut vallesmanni. Mutta selittää ei kannata, sillä silloin olet säälittävä valehtelija joka ei pysty ottamaan vastuuta teoistaan.

Juu ei kyllä kannata alkaa julkkikseksi, tässä tavallisena ihmisenä olossakin on ihan tarpeeksi kestämistä.

 

Kohti ääretöntä! Vai sen ali..?

Päätin sitten päästä vihdoin eroon korkeanpaikankammostani. Totesin että se on ehkä päässyt hieman liian pahaksi, kun pelkkä Finnairin nettisivuilla vierailu sai aikaan jos jonkinlaista reaktiota. Nyt on tavoitteet korkealla, oikein konkreettisesti.

Finnairin sivuilta etsin tietoa lentopelko-kurssista, mutta eihän sitä tietystikään järjestetä näillä näkymin tänä vuonna. Mutta eipä se mitään, sain jo siedätyshoitoa katsomalla korkeaa hintaa, heti alkoi huimata: 500€!! No kurssi olisi kyllä kolmipäiväinen ja ties mitä siihen kuuluu, mutta sen jälkeen lompakkoni olisi niin kevyt että sekin lähtisi lentoon. On siis tyydyttävä kotikonsteihin.

Hermosauhujen jälkeen palaan netin ääreen ja kaivan esiin videoita korkeista paikoista. Pahimman reaktion aiheuttaa jonkun hullun huimapään kuvaama video  El Camino del Rey:stä, vaikka olen sen nähnyt jo monet kerrat. Joka kerta kun kuvassa näkyy tuon pelkäämättömän reippailijan jalat ja alla siintävä rotko, mieleni täyttyy miljoonista eri tavoista pudota, ja taas miljoonista eri tavoista loukkaantua tai kuolla niiden miljoonien eri putoamistapojen seurauksena. Kyllä sen täytyy olla mieleltään vinksahtanut. Siis se reippailija, en minä. Eihän minussa ole mitään vikaa, on aivan luonnollista pelätä silmittömästi kulkemista siltojen yli, tikkaille nousemista tai jakkaralla seisomista. Eikä siinäkään ole mitään outoa, että menettää yöunensa jos tietää seuraavana päivänä joutuvansa kiipeämään puolentoista metrin korkeuteen. Tai että hengitys kiihtyy, sydän hakkaa ja huimaa pelkkä videoiden, kuvien tai nettisivujen tiirailu. Täysin normaalia..

Normaaliudesta huolimatta siirryn siedätyshoidon vaiheeseen kaksi: katson alas. Seisoinpa portailla, kuljinpa sillan yli tai mitä tahansa, katson alas. Tai ainakin lähes melkein mitä tahansa. Viidennen kerroksen parveke oli jo liikaa, mutta kurkin kyllä kahden metrin päästä kaiteesta siihen suuntaan missä tiesin ihanan ja täysin aliarvostetun maankamaran olevan.

Mikä siinäkin muuten on, että täytyy rakentaa niin korkeita taloja? Kyllähän sitä nyt matalemmillakin pärjäisi, aina ennenkin on pärjätty. Eikä Suomessa voi vedota tilanpuutteeseen kun on lääniä mihin rakentaa vaikka kuinka paljon, eikä tonttien hinnatkaan nyt niin pilvissä ole etteikö muutama euro lisää liikenisi jos on kerran rahaa rakentaakin. Herrojen metkuja tämäkin taas..

Kakkosvaihe sujuu kuitenkin muuten lähes ongelmitta. Joka kerta kun auto huristelee sillan yli, katseeni hakeutuu vastahakoisesti äärettömään pudotukseen ja tuijotan hiljaa alla olevaan tyhjyyteen. Ja koko sen viiden sekunnin ajan ajatuksena on vain "Vttustana on tääkin ny prkeleenhlvetti kun ei voi j*malautastanavttu kun on niin prkeleen ai katos se meni jo".  Mutta se on edistystä verrattuna siihen, että painan pääni alas ja ihailen viimeistä huutoa olevia reikäisiä ja likaisia lattiatilan mattoja tai olen erittäin kiinnostunut kenkieni kärjistä. Jotka nekin muuten ovat likaiset.

Seuraavassa vaiheessa kuvittelen itseni 50-metrisen nosturin torniin benji-hyppäämään tai lentokoneeseen valmiina loikkaamaan kera laskuvarjon. Tai luultavasti se ainakin tuntuu siltä. Aion nimittäin nousta tuolille. Jahka vain löydän sopivan siihen tarkoitukseen. Mutta uskallan epäillä vahvasti ettei sellaista löydy ihan heti. Tai sitten tähtien asennot ovat väärät. Nekin vaikuttavat suoritukseen, yleensä kielteiseti. Siksipä en suoritakaan. Tai siis suoritan kyllä, kunhan löytyy sopiva kohde ja tähdet ovat linjassa ja ja ja.. mutta siihen asti jätän suorittamatta.

Ja taas on mentävä hermosavuille. Hemmetti, keuhkosyövänhän tässä saa eikä mitään muuta. Saamari. Astellessani pitkin pihaa koen valaistumisen ja saan ahaa-elämyksen: puutarhakalusto! Siinä on jykevä tuoli jolle voi murheitta nousta. Ensimmäinen ajatus on kuitenkin "Ei ikimaailmassa", johon vastaan oitis ääneen "Ja vtut!" ja nousen kiukkuisena tuolille. Eihän tämä nyt niin paha ole, täältähän näkee hyvin joka puolelle. Mikäs tässä ollessa. Naapuri kyllä varmasti ikkunaverhojen lomitse katsoo että mitä se hassahtanut eukko taas on keksinyt kun seisoo keksellä pihaa tuolin päällä ja polttelee tupakkia hullun kiilto silmissä yksinään puhellen, kyllä sillä nyt taas viiraa ja pahasti..

Vasta ensimmäinen etappi saavutettu, joten vielä on matkaa määränpäähän. Jos otetaan tavoitteeksi lentokoneen kyydissä ainakin melkein paniikitta matkustaminen, se onnistuu tällä tahdilla reilun kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Suurin sallittu lentokorkeus on näin äkkivilkaisulla 12000 metriä, ja tuolilla oli korkeutta suunnilleen puoli metriä. Enää ei siis ole jäljellä kuin 23999 tuolia..

Huh hellettä, sanoi..

...Tyhjiö..

..Totaalinen.. tyhjiö..

On niin kuuma, ettei edes ajattelemaan kykene. Jos jokin ajatus sattuukin eksymään pääkoppaani, se menee paniikkiin kaiken sen tyhjyyden keskellä ja karkaa suorinta tietä ulos. Helteestä hyytyneet aivosoluni huomaavat sen vasta kun pakenevan aatteen nostattama pölypilvi laskeutuu. Eivätkä edes silloin jaksa reagoida. Ja se olisikin jo myöhäistä.

On se ilmoja pidelly.. Ilmoja.. Khihihiii.. Tietääköhän Ilmon vaimo asiasta..?

Aivothan näillä keleillä pehmenee. Ja ihmekös tuo kun mittari näyttää +30 varjossa. Ei suomalaista ole näihin olosuhteisiin luotu, vaan tarpomaan pitkin pohjoisen jänkhiä poronnahkaliivi suojanaan talven kylmyyttä vastaan. Kidutustahan tällainen ilmanala on arktiselle kansalle. Jopa Egyptistä juurensa juontava kissa makaa reporankana lattialla.

Egypti.. Pyramidi.. WinCapita.. Raha.. Rahakylpy.. Kylpy.. Vilvoitus.. Kuumuus.

Mitä tahansa yrittääkin ajatella, se päätyy kuitenkin lopulta kuumuuteen. Yritän katsella ympärilleni ja etsiä jotain, mitä tahansa, jota en saisi muutamalla sanalla yhdistettyä kuumuuteen.
Tietokone.. Hurina.. Tuuletin.. Kuum.. Äh..
Verho.. Pimennys.. Aurinko.. Äh!
Tuoli.. Sähkötuoli.. Käristys.. EI!
Yöpöytä.. Pitopöytä.. Juhlat.. Kesäjuhlat.. Grilli.. Argh!!

Yritän raahautua hakemaan kupillisen kahvia, vaikka sekin on kuumaa. Mutta kun siihen lorauttaa tilkan maitoa, niin se.. Maito!! Hmm.. Maito.. Lehmä.. Lehmän lämmin hönkäys.. Eieiei. Ei tästä tule mitään. Kaikki ympräillä muistuttaa tästä inhottavasta helteestä. Päässäkin pyörii vain Buster Poindexterin biisi "Hot Hot Hot" ja kanadalaisen alt-rockbändin nimi, Hot Hot Heat..

Kahden kahvikupillisen jälkeen oloni on, jos mahdollista, entistäkin vetelämpi. Maata retkotan sängyllä jaksamatta tehdä mitään muuta kuin hengittää. Ja sekin on jo raskasta. Loppuisipa tämä piina jo ja tulisi ihana, viilentävä sade! Mutta ei. Seuraavan viikon sääennuste lupaa samanlaista hellettä.

Vilkaisen koipiani. Valkoisia, naarmuisia ja mustelmaisia koipiani. Huokaisen. Pian on pakko siirtyä käyttämään hametta. Mutta silloin on ehdottomasti vältettävä liikkumista yleisillä paikoilla. Syy siihen on juurikin säärieni ruokoton kunto, mutta myös se etten todellakaan viihdy hameessa tai osaa olla sen kanssa. Silloin täytyisi muistaa istua jalat sievästi ristissä eikä retkottaa kuin rekkamies baaritiskillä, askelten tulisi olla lyhyet ja naiselliset eikä harppoa kuin aituri maailmanennätystä yrittäessään, eikä saa kumartua suorin jaloin vaan täytyy niiata. Liian vaikeaa.

Shortsitkaan ei käy, niitä kun en omista yksiäkään. Ja ne kaksi hamettakin, jotka joskus vuosia sitten hankin jossain ihme mielenhäiriössä, ovat aivan liian suuria. Kuten suurin osa muistakin vaatteistani. Ostoksille täytyisi mennä. Taas. Mielessä kirvelee yhä edelliskertainen reissu, jonka tarkoituksena oli kartuttaa vaatekaappini housu-osastoa mutta mukaan tarttui kaikkea muuta. Eihän sieltä pillifarkkujen ja haaremihousujen viidakosta tällainen pitkäkoipi löydä itselleen sopivia jalanverhoustuotteita, jotka eivät toisi pituutta entistä enemmän näkyviin. Eikä tällaisilla ilmoilla edes jaksa sovitella mitään.

 Ja taas päästiin siihen kuumuuteen.

Auringon mentyä maille lämpötila on onneksi laskenut reiluun pariinkymmeneen. Nyt voi taas jo hengittää, mutta ajatus ei silti kulje. Tai kulkee, mutta niin vinhaa vauhtia ettei perässä pysy. Katkonaisia ajatuksenriekaleita poukkoilee holtittomasti päässä, sekoittuen toinen toisiinsa ja mennen lopulta solmuun.

Sunnuntai vaihtuu huomaamatta maanantaiksi, silmäluomia alkaa painaa. Siltikin on aivan liian kuuma nukkumiselle. Haen viereeni uuden parhaan ystäväni, ihanan miehen joka on kaikin puolin cool. Otan hänet hellään syleilyyn, suljen silmäni ja annan hänen tuudittaa itseni uneen. Aaahh, ihanuutta.

Minä  <3 KylmäKalle

..ja ne rauhasta muistuttaa..

Jos vaatekokosi on suurempi kuin 38, sinun tulee käyttää kaapuja tai pysytellä sisätiloissa.
Siltä ainakin vaikuttaa tämän päiväisen ostosreissun perusteella. Kaikki hyvännäköiset vaatteet on mitoitettu pienille ja kapeille naisille, joilla on pieni rintavarustus. Mistä tällainen amazoni -joka autona olisi vanhanmallinen Saab hirvipuskureineen- löytää päällepantavaa?

Kierrän liikkeitä ja sovittelen paitoja. Jos löytyy sellainen vaate joka sopii vyötäröltä, kiristää se ylempää. Suuria kuvioita täytyy välttää, sillä ne kuitenkin venyvät typerän näköisiksi korostaen entisestään etumusta. Kaula-aukon rypytys tai muu muotoilukin on useimmiten karttamisen arvoista. Pitäydyn siis mahdollisimman simppeleissä asuissa.

Riennän ensimmäisen vaatelastin kanssa sovituskoppiin ja pukeudun päälimmäiseen riepuun. Katson peiliin, ja epätoivo iskee. Mallinukella niin hienolta näyttänyt tunika on päälläni kuin ala-asteikäisen lapsen ensimmäinen ompelutyö. Hirveä! Vaihdan paitaa. Tikkaukset nirisevät yrittäessäni sulloa etumustani paidan sisään. Eipä tämäkään hyvältä näytä: Vaikka kaula-aukko ei olekaan mikään suuri, tunkevat "siskokset" väkisinkin katselemaan maailmaa, ahdistaa, ja kuitenkin paita on vyötäröltä kuin neidon hulmuava kesämekko.

Mitä tapahtui sille naisihanteelle, jota Pamela ja Dolly (ei se lammas. Tai no, kaipa siitä voidaan olla montaa mieltä..) ehkä hieman kärjistetysti edustavat? Kyllästyttikö lamavuosien topless-huuma ihmiset totaalisesti rintoihin? Mutta miksi täytyy mennä ääripäästä toiseen: Pamelasta Tommy Hilfigerin ihannoimaan lauta-malliin?

Jatkan kiertelyä ja valitsen taas uuden vaate-arsenaalin vietäväksi sovituskoppiin. Tukeudun turvalliseen mustaan, se antaa anteeksi niin pienet kuin hieman isommatkin virheet kropassa. Joukkoon on jossain mielenhäiriössä eksynyt myös yksi halterneck-toppi. Yritän todistella itselleni että se on tuollainen löysä malliltaan, kyllä se sopii. Ja niin sopiikin. Näyttää itse asiassa aika hyvältä. Paitsi dekoltee. Siinä on koristeena palloja verkossa -en sitä paremminkaan osaa selittää- mutta se ei veny muun materiaalin mukana, joten se jää ikään kuin roiskeläpäksi rintalastan päälle. Ei se tältä näyttänyt nuken päällä..

Kassajonossa -löysin sentään jotain sopivaakin- on hyvää aikaa pohdiskella lisää: Mitä hyötyä näistä kumpareista oikeasti on? Tietysti siinä vaiheessa jos aikoo lisääntyä ne tulevat tarpeeseen, mutta ei maidontuotantoonkaan tarvita hallitilaa hehtaarikaupalla. Ylituotantoahan silloin tulee, ja mihinkäs sen ylimääräisen laitat? Tarjoat vieraille kahvimaitona? Leivot pullaa ja pannukakkua? Kiitos, nam.. Tähän mennessä hyöty on ollut olematonta, mutta haittoja löytyy kyllä. Selkä väsyy, ja kun yrittää nojata pöytään ovat ne tiellä; kuten jo mainittu, vaatteet eivät sovi; hyppiminen, juokseminen ja kaikenlainen urheilu on epämukavaa; josta tulikin mieleeni, niskavenytyksessä tukehtumiskuolema on lähellä. Vaaralliset kapistukset.

Maksan ostokseni ja jatkan matkaa. Ohimennen silmäilen alusvaateosaston liivitarjontaa; löytyy söpöjä hellokittyjä, seksikkäitä pitsiviettelyksiä ja peruspirkon arkiliivejä. Riisikuppeja. Suunnittelen jo matkaavani lähimpään maatalousmarkettiin ostamaan lehmille tarkoitettuja tissinkannattimia. Mitäköhän mahtaisivat siellä sanoa kun marssisin moisten kanssa sovituskoppiin..? Mielikuva saa ärsytyksenkin keskellä hymyilemään.

Kotona rintaraivoni hiljalleen laantuu ja unohdan harmistukseni. Ja kyllähän nuo nyt muun kropan mukana menee, niin kuin tähänkin asti. Eikä niitä kukaan muu taida edes tuijotella kuin minä. Enkä minäkään niitä tuijottele. Joten siinähän killuvat rauhassa. Väliäkö tuolla.
Nauran yksinäni mieleeni tullutta palindromia:

Tissit, tosi isot tissit.

Mökkihöperön päiväkirja

Ensimmäinen päivä:

Aamu alkaa A:lla. Ja pakkaamalla. Mukaan otetaan kaikki tarpeellinen, kuten pyyhkeet, sadevaatteet, hellevaatteet, pitkähihaisia kylmän varalta, uimapuku (jolle on viimeksi ollut käyttöä viime vuosikymmenellä..), kirjoja, läppäri, aurinkotuoli (tietysti!), kamera todistusaineistoa varten, kumivasara (eihän sitä koskaan tiedä..), grilli, kaasupullo sekä muuta pientä.

Kun kamat on saatu vihdoin pitkän rupeaman jälkeen sullottua kasseihin ja nyssäköihin, alkaa päivän palikkatesti-osuus; Kuinka saada lähes koko kodin irtaimisto ja muutama lainatavara naapurilta mahtumaan farmariin? Tähän hätään on turha netistäkään katsella matkailuautoja tai jättikokoisia peräkärryjä. Kyyyyllähän ne sinne hyvin mahtuu kun vähän asettelee. Grilli tuohon, kaasupullo viereen, kylmälaukku tuohon.. No mene nyt jum*lauta! Ja tuohon vaatekassi. Hmm.. Mihinkäs tuon aurinkotuolin saisi..?

Jos joku ei vielä ole kuullut selkäreppuni uskomattomasta kyvystä ahtaa itseensä kaiken oleellisen, epäoleellisen ja ehkä-joskus-saattaa-tarvita -tyyppiset tavarat, pystyy siihen näemmä myöskin Mazda. Ja tilaakin jäi vielä! Ensi kerralla saakin ottaa mukaan myös jotain turhuustuotteita!

Koirat autoon ja kohti Toejokea. Vaikka matkaa ei ole nyt kuin kymmenkunta kilometriä, tuntuu se paaaaaaaaaaaljon pidemmältä: Kolme innokasta koiraa vaihtaa jatkuvasti vahdin paikkaa, jotta jokainen vuorollaan näkee minne mennään, missä ollaan nyt, kuka meni ohi.. Muutaman kilometrin päästä kööri rauhoittuu, aloittaakseen kaiken taas uudestaan kun saavutaan Toejoen pikkuteille. Auto pysähtyy, koirat eivät. Vuorossa on päivän toinen testi; etsi oikea koira kolmen pomppivan karvapallon joukosta, ota se kiinni, laita naruun ja ota se ja _vain_ se ulos autosta. Mikäli jokin kolmesta ensimmäisestä kohdasta menee vikaan, saa toisen yrityksen, mutta jos viimeinen kohta epäonnistuu, pääsee tutustumaan naapureihin kun pyytelee anteeksi heidän kukkapenkkiensä hieman muokattua ulkonäköä, pahoittelee grillibileitä suunnitelleen huonoa onnea kun joku _täysin_ tuntematon irtokoira tuli ja söi tarjottavat, tai juoksee karkuun sitä uuden karhean mersun omistajaa joka väisti keskellä tietä jolkotellutta huiskahäntää..

Testi läpäistiin onnistuneesti ja yksi koirista saatiin jätettyä hoitoon. Matka siis jatkukoon. Ensimmäiset kilometrit koirat taas hakivat paikkaansa kunnes vihdoin rauhoittuivat. Pori ja Satakunta jäivät taa ja nokka osoitti Hämettä kohti. Pysähdys Humppilassa, koirien pikahuolto, ja taas matka jatkuu. Aina kaukaiseen Forssaan saakka. Sieltä muutama kirja mukaan ja kapallinen herneitä.

Innolla alan lukea ensimmäistä kirjaa, joka kertoo musiikin historiasta. Ja sehän on aivan loistava teos. Nimittäin univaikeuksista kärsiville. Se saa silmät painumaan väkisinkin kiinni. "..Itse ääni on tuotettu joko ihmisäänellä tai jollakin idiofonilla, membranofonilla, aerofonilla tai kordofonilla.. Zzzzzz.. Mesoliittiselta kaudelta.. ZZZZZzzzz.. Neoliittinen kausi sitä vastoin.. ZZZZZZ..."

Onneksi mökki jo pian häämötti edessä, eikä tarvinnut enää kiduttaa itseään tuolla kamalalla opuksella. -Välikommenttina kerrottakoon, että kapallinen herneitä kestää noin 70 kilometriä.- Koirat ja kamat ulos autosta ja aurinkotuoliin loikoileemaan! Ah ihanuutta! Järvi kimmeltää, aurinko helottaa täydeltä taivaalta, linnut laulaa.. Aurinkorasvaa iholle ja eikun grillailemaan. Mikäs tässä loikoillessa, ei naapureita paikalla, ilma on lämmin, ei mihinkään kiire. Paitsi sisälle noita perkeleen paarmoja pakoon! Aurinkokin meni juuri sopivasti pilven taa piiloon, joten mitä sitä nyt enää tässä makoilemaan. Sisäistän siis itseni ja jätän paarmat ilman ruokaa. Sinnehän jäävät keskenään surisemaan, nuo ilkeämieliset ryökäleet. Ja sisällä on sitä paitsi mukavan viileätäkin. Paitsi että täällä on hyttysiä! "Tule nauttimaan luonnon rauhasta!" Ja PAH! sanon minä. Elämää keskellä korpea, vaaralllisia elukoita pilvin pimein ympärillä ja sivistys jossain kaukana. Täältä on kuulkaa rauhakin kaukana! Tahdon kotiin. Johan täällä on kituuteltu kaksi tuntia..

Kärvistelen vielä kuitenkin hetken ja syön jo toista hernekapallista. Voisihan sitä jotain ehkä tehdäkin. Maalipönikkä odottelee terassilla avaajaansa ja sudit loikoilevat toimettomina vieressä. Pönttö auki ja mökkiä maalailemaan. Tämähän sujuu mukavasti, varsinkin kun nuo pilvet varjostavat sopivasti. "Vroooooooom" Jassoo, joku naapuri siellä starttailee Zetoriaan. "VROOOOOOOM" Ketut se mikään Zetori ole, se tuskin tipauttelee vettä kansan niskaan. Tietysti sieltä tulee ukkonen juuri silloin kun mökkiä pitäisi maalata! No, johan tässä saatiin kolme neliötä sudittua..
Saunan pesään tuli ja odottelemaan ukkosen laantumista. Eikä kellään naapurilla ole edes langatonta nettiä jota voisi vähän lainata. Saamari, luulisi niilläkin olevan rahaa moiseen kun on ollut rahaa ostaa järvenrantamökki suhteellisen likeltä Helsinkiä. Saiturit.

Saunan ja talviturkinpoiston (kyllä, minä kävin uimassa!) jälkeen ilmakin oli jo taas ulkoiluun sopiva. Ja katsos, tuolla ui suuri lintuperhe. Mitäs lintuja ne mahtaa olla, olisikohan kanadanhanhia? Tästä ei oikein näe, täytyypä mennä rantaan katsomaan! Ja se oli suunnaton virhe. Parinkymmenen linnun parvi huomasi potentiaalisen ruoka-apajan ja suuntasi nokkansa kohti. Pakkohan niille oli ruokaa hakea, ja pääsinkin lintulapsosia aivan lähelle, vajaan metrin päähän. Joukossa oli muutama aikuinen, jotka pitivät vähän enemmän etäisyyttä. Tosin yksi niistä oli sitä mieltä, että minä olin aikeissa napata pienet viattomat poikaset ja lähestyi uhkaavasti sähisten. Heitin sille sapuskaa samalla ottaen muutaman askeleen taaksepäin. Lintu lähestyi silti ja jatkoi sähinäänsä. Heitin lisää ruokaa, mutta lähestyminen sähinän säestyksellä jatkui. Loput leivät lensivät kaaressa niin pitkälle järveen kuin suinkin ja puolijuoksua mökkiin sisälle turvaan. Ikkunasta näki kuinka sähisijä seistä pönötti rannalla ja kurkotteli kaulaansa nähdäkseen paremmin. Tuo ei ole kyllä mikään tavallinen tirppa, vaan pahuuden ruumiillistuma! Jos nyt soittaisin hätäkeskukseen ja kertoisin olevani vankina mökissä jonka julmat kanadanhanhet ovat saartaneet, lähettäisivätkö he paikalle sinilakkiset vai valkotakkiset?
Todellakin, tervetuloa nauttimaan maaseudun rauhasta, et ole enää entiselläsi sen jälkeen.

Toinen päivä:

Herään ropinaan ja jylinään. Ukkonen on taas täällä, ja kumusta päätellen lähellä. Normaalisti kesken unien herääminen aiheuttaisi suurta närkästystä, mutta ukkonen tekee poikkeuksen. Nautin jylinästä ja suljen silmäni uudelleen. Ukkonen jyrisee koko ajan lähempänä, ja sen kumea ääni rauhoittaa. Uinahdan. Vain herätäkseni tekstiviestin ääneen. Luen viestin, mutten jaksa millään vastata ja nukahdan uudelleen. Ja herään kun se jälleen soi.  Olen jo taas valmis heittämään tuolla kapistuksella vesilintua, vaikka sitä eilistä kanadanhanhea..

Makoilen sängyssä vielä hetken. Venyttelen raukeana, ja huomaan selkäni olevan hieman jumissa. Eipä tuo mitään, ensimmäinen yö oudolla patjalla saa tietysti selän väsymään. Kyllä se siitä. Vielä hetki makoilua ja sitten reippana ylös. AI S**TANA! Pääsin istumaan asti kunnes oli pakko kierähtää kyljelleen makaamaan. Selkään pistää niin ettei henki kulje. Retkotan sängyllä ja mietin miten pääsen ylös. Istumaan ei voi nousta, eikä varmasti seisomaankaan pysty. Kiroan patjat mielessäni ja samaan syssyyn osansa saa kaikki muutkin epäkohdat maailmassa.

Vihdoin kipu hellittää niin että saan itseni kammettua istumaan. Nojaan kyynärpäillä polviini ja kiroan taas. Pari kunnollista venytystä saa selästä kuulumaan kauniita rusahduksia ja kohta pääsen jo liikkeelle. Ensi yöksi on keksittävä jotain muuta jos haluan pitää liikuntakykyni.

Pohdin jo taas miksi ihmeessä halusin tänne itseäni kiduttamaan. Mikään, ei niin mikään, ole mennyt niinkuin piti.Tai edes sinne päin. Yritän miettiä, onko täällä joka kerta samanlaista mutten millään muista. Piru periköön ihmismielen, aika todellakin kultaa muistot.

Nyt tarvitaan hermosauhut. Tupakka huuleen, sytkäri kaiteelta ja.. Ei mitään. Napsnapsnaps, muttei edes kipinän aavistusta. Se hemmetin sade yöllä kasteli tietysti sytkärinkin. Nyt jostain tulitikut! Raapsraapsraaps. Syty nyt s**tana. Raaps. Riemu liekin syttymisestä vaihtuu oitis epätoivoon ja -uskoon kun se sammuu heti alkuunsa. Tämä ei voi olla todellista. En enää tiedä itkeäkö vai nauraa. Olen ollut tunnin hereillä, ja koko sen ajan _kaikki_ on mennyt päin mäntyä. Tai koivua, tai kuusta, keskellä metsää kun on varaa mistä valita.

----
Tutkimuksen mukaan suomalaiset viettävät lomansa töitä tehden. Miksi ihmeessä? Miksi raataa lomalla, kun voi olla vaan ja nauttia. Ja maalata mökkiä. Ja kaivaa kivijalkaa auki ja kantaa siihen salaojasoraa. Ja leikata ruusuja, nyppiä rikkaruohoja ja hakata halkoja. Minkä takia kukaan haluaa pilata lomaansa tekemällä jotain niinkin kamalaa kuin töitä? Hullua kansaa.


Kolmas päivä


Herään jälleen kerran puhelimen pirinään. Haikeana ajattelen niitä aikoja, jolloin puhelimia ei oltu keksitty vaan soittamisen sijaan kirjoitettiin kirjeitä, ja nekin matkasivat hevoskyydillä useamman päivän määränpäähänsä. Ah, nuo onnekkaat aikalaiset, kadehdin heitä!

En taaskaan jaksa vastata, sillä viime yön tuska kummittelee yhä mielessäni. Edellisenä iltana lämmitettin taas sauna, ja kaikesta päätellen se ei ollut hyvä idea: Tiistaisesta saunomisesta jäi vielä lämpöjä saunaan, ja se lämpeni eilen hyvin nopeasti hyvin kuumaksi. Lempeät ja leppeät löylyt olivat muisto vain. Kaiken lisäksi saunominen ajoitettiin liian myöhäiseksi, eikä muuri ehtinyt kunnolla jäähtyä ennen unelle menoa. Iltasella jo tuntui hieman lämpimältä, mutta se oli vasta alkusoittoa. Yösydännä mökki lämpeni niin kuumaksi, että Helvettikin olisi tuntunut viileältä. Pimeän pätsin ahdingon kruunasi inisevä hyttysarmeija, joista jokainen vuorollaan iski kiinni avuttomaan uhriinsa. Tappoyritykset olivat täysin turhia, sillä uninen ja sokea ihminen on kankea ja hidas pienen vikkelän hyttysen rinnalla. Eikä siinä tuskaisessa kuumuudessa edes jaksanut taistella. Oli siis vain antauduttava; tyyny korvalle peittämään hyttyshävittäjien äänet, jotka pian huomasivatkin hetkensä koittaneen. Pistot kirpaisevat ympäri kroppaa, mutta lamaantuneena ajattelen sen kestävän vain hetken, eihän hyttyset paljoa jaksa.

Tänäaamuna pääsin sentään sängystä ylös ilman tuskanhuutoja, vaikka selkä kyllä ilmoitti eriävän mielipiteensä nukkuma-alustan mukavuudesta. Se taisikin olla ainoa positiivinen asia. Yöllisen hyttyshyökkäyksen jäljiltä jalkani ovat täynnä hyttysenpuremia jotka kutisevat niin että järki meinaa lähteä. Ja eilisestä talonkunnostusprojektista sain palkaksi kaksi tikkua sormeeni. Eikä neulaa missään. Tietystikään. Sehän olisi ollut aivan liian helppoa. Pinsetit ovat aivan liian suuret tähän hommaan -huomasin sen jo eilen, kuin myös sormeni punaisuudesta ja sykkivästä kivusta päätellen- eikä lähistöllä näy edes terävää puukkoa. Mutta hätä keinon keksii, minä kaksi parempaa. Siis sekatöörit repusta, käsidesillä puhtaaksi ja siitä vain sormea kaivamaan. Jos ei sattuisi niin pirusti, saattaisin jopa nauraa tälle näylle: Nuori nainen sörkkii pientä tikkua sormeen -ja varsinkin siihen tikkuun- nähden suurilla oksasaksilla otsa kurtussa, kieli keskellä suuta aina välillä armottomasti kiroten. Käyhän se näinkin..

Iltapäivään mennessä iskee apatia. Pakolliset työt on tehty, eikä huonosti nukutun yön jälkeen jaksa aloittaa uutta projektia. Paljon olisi tekemistä, mutta kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Selkää kivistää. Unettaa. Koti tuntuu koko ajan houkuttelevammalta. Ja Forecakin lupailee koko illaksi ukkosta. Hmm...

Mutta jo ajatus auton pakkaamisesta aiheuttaa näppylöitä. Nyt sen vasta todella näkee kuinka paljon tavaraa olisi pakattavana. Pieni mökki on tupaten täynnä roinaa ja rompetta, ja ulkona on vielä toinen samanlainen satsi. Ei, ei, ei, ei. Ja mitä siellä kotonakaan olisi tekemistä? Ei niin mitään. Tai oikeastaan paljonkin. Aivan liian paljon.

Sulloudun uimapukuun, nappaan delfiinin kainaloon ja suuntaan järveen. Kastan varpaani veteen ja totean sen olevan jääkylmää! Tuuli tuo naapurijärven kalseaa vettä suoraan mökin rantaan. Käveleskelen hetken aikaa rantavedessä ja annan jalkojeni totutella hyiseen veteen. Varovasti istahdan delfiinin selkään ja sadattelen mielessäni. Ääneen ei kehtaa sillä naapuriin on ilmestynyt väkeä. Samperi, eikö niilläkään mitään parempaa tekemistä ole kuin lorvia mökillä?

Loppujen lopuksi uiminen ei kiinnostanut, vaan tyydyin kellumaan delfiinin selässä aurinkoa ottaen. Vaikka ei siitä mitään hyötyä ollut, valkoista lihaa saisi grillata tunti kaupalla ennen kuin mitään tulosta näkyisi. Enkä säästynyt edes kastumiselta, sillä vain pääni ja ylävartaloni säästyivät kuivina. Kammetessani itseäni ylös lutakosta antoi selkäni jälleen kerran mielipiteensä julki moisesta aktiviteetista. Ilmeisesti kylmä vesi sai lihakset entistä enemmän jumiin, jonka johdosta kulkeminen ja oleminen oli taas entistä hankalampaa. Voi tätä mökkiloman autuutta..

Ulkoilusta tulee nälkä, siispä kahvinkeittoon mars! Vesikannu auki ja vedet kahvipannuun. Kaikki ne loput, enempää ei näytä olevan. No, koirat saa järvestä vettä ja jääkaapissa on kyllä vichyä. Ei siis mitään hätää. Seuraavaksi maitopurkki kouraan ja tilkka siitä kahviin. Hitto, sekin loppuu. Lähtö alkaa näyttää väistämättömältä. Mutta kun en tahdo lähteä! Yllätyn itsekin halustani jäädä. Koko ajan olen kaihoisasti ajatellut kotia ja sen mukavuuksia, kironnut mökkiä ja kaikkia rasittavuuksia, mutta silti olen nauttinut täällä olostani. Mielenvikainen ihminen. Kaikki on mennyt "just niinku ei pitänykään" ja silti kaiken sen jälkeen pistän vastaan kuin heikkopäinen täältä poistumiselle. Tai poistetaan se "kuin". Jossain kohtaa muutoinkin kieroa mieltäni on pakko olla paha vinouma, ei tätä muuten voi selittää.

Lähden metsään samoilemaan ja katsastamaan samalla kantarelliapajat. Jos vaikka päätös lähtemisestä tai jäämisestä löytyy siellä. Ämpäri kourassa tiirailen metsänpohjaa keltaisten lakkien toivossa. Ja löydänkin oitis pari. Vaikkei ole edes sesonkiaika vielä! Silmä tarkkana jatkan retkeäni; kuusen ali, tuosta haavan vieritse, tuossa on kaatunut koivu.. P*RRRRRKELE! Salakavalasti koivun laho runko yritti kampata viattoman sienestäjä-raukan, mutta ketterästi kuin alppikauris loikin turvaan. Suoraan toisen rungon päälle. Sieluni silmin jo näen itseni rysähtäneenä tantereeseen, mutta kuin ihmeen kaupalla saan pidettyä tasapainoni ja pääsen turvaan. Nyt saa riittää, täältä on päästävä pois jos aion selvitä hengissä huomiseen.


Kotimatkalla katselen haikeana kauniita Hämeen maisemia. Mietin samalla, ettei ole mikään ihme että täältä tulee niin paljon runoilijoita ja kirjailijoita: Kun katselee näitä aaltoilevia viljavainioita, vehreitä laaksoja tai synkkiä kuusimetsiä, tulee väkisinkin runolliseksi. Hiljalleen maisema tasoittuu kun saavumme lähemmäksi Satakuntaa; mäki siellä, toinen tuolla kaukana jossakin
.
Kotiin päästessäni selkää taas polttaa niin että silmissä kipunoi. Pieni jaloitteluhetki helpottaa onneksi hieman. Ensimmäinen tavarasatsi autosta sisälle ja toista hakemaan. Ovi kiinni.. Ei, ei ovea kiinni! Avaimet on sisällä! Voi hyvä jumala, eikö tämä koskaan lopu!? Mitä niin julmaa, kamalaa ja täydellisen hirvittävää minä olen elämässäni tehnyt että minua näin rangaistaan? Sisälle on kyllä toinenkin tie, mutta se on esteiden täyttämä: Kaksi komeroa _aivan_ täynnä erinäistä turhaa tavaraa. Seuraavat viisi minuuttia on täysin julkaisukelvotonta materiaalia, lähinnä luettelo kaikista kirosanoista jotka maa päällään kantaa, ja ehkä muutama keksittykin joukossa.

Sisälle päästessäni menen suorinta tietä makuuhuoneeseen, nappaan läppärin kainaloon ja vannon etten enää ikinä, koskaan poistu täältä.