Tiedättekö miltä näyttää, kun Täti Pitkäsääri juoksee kuin henkensä edestä, kädet täynnä kantamuksia ja vaatteet hädin tuskin päällä pysyen? En minäkään, mutta kuulemma se on hulvaton näky.
Kerrottakoon sen verran, että -kaikkien muiden ihanien ominaisuuksieni lisäksi- olen todellakin anti-aamuihminen; herään huonosti ja hitaasti. Tämä aamu ei ollut mikään poikkeus, vaan ensimmäiset minuutit vietin vihaten koko maailmaa ja yrittäen keksiä syytä jäädä kotiin. Sellaista syytä ei kuitenkaan löytynyt (Miten niin ei "Mua ei nyt huvita" ole pätevä?!), joten jouduin riistämään itseni lämpimän peiton ja pehmeän tyynyn suloisesta sylistä, ja pakottamaan kylmään maailmaan.
Aamu sujui kuitenkin hienosti ja olin aikataulustani melkein kymmenen minuuttia edellä. Mitä nyt onnistuin saamaan jollain kumman ilveellä silmääni hammastahnaa! Ja voin kertoa, että se sattuu!! Pirusti! Mutta sainpahan raikkaan näkemyksen kaikkeen..
Mutta kuten aina ollessani edellä, onnistuin tänäänkin sähläämään kymmenen minuutin edun saman verran kirittäväksi. Pikapikaa vedin ylleni vielä vetoketjullisen hupparin ja takin, ja lähdin juoksemaan pysäkille. Reppu toisessa kädessä, avaimet, kassi ja housunsanka toisessa juoksin niin kovaa kuin kintuistani pääsin. Linja-auto oli jo lähdössä pysäkiltä noukittuaan toisen matkalaisen kyytiinsä, joten kiristin vauhtia. Tässä vaiheessa tajusin näyttäväni tavallistakin typerämmältä, sillä takki ja huppari valuivat pitkin käsivarsiani, housut laskeutuivat uhkaavasti estelyistäni huolimatta nilkkoja kohti, eikä t-paitakaan oikein ollut yhteistyöhaluinen.
Pääsin ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen linjurin viereen ja astuin naurahtaen sisään. Tervehdin hengästyneenä ja kiitollisena kuskia ja... Löydän itseni lattialta. Jalkalihakseni esittivät mielipiteensä pienestä pikaspurtista heti aamutuimaan nukahtamalla, joten ilmeisesti kompastuin, en portaaseen, vaan siihen mitättömän pieneen jalkalistaan, joka on käytävän ja sen ainokaisen askelman välissä. Viiltävä kipu iskee kumpaankin polveen, kuin myös henkisenä etuaivolohkoon. Kerään itseni lattialta, maksan matkani ja etsin teinien keskeltä yhä vapaan paikan. Oikean polven jyskyttävä kipu yltyy entisestään ja yritän painaa sitä huomaamattomasti kädelläni. Melkein voisi hävettää, mutta ketuttaa liikaa. Koitan silti löytää jotain hyvää tästäkin: Ehkä tekee teineille ihan hyvää nähdä, että itsensä voi nolata kunnolla heti aamutuimaan, ilman että siihen kuolee. ..mutta ei sekään auta..
Saavun määränpäähäni ja jatkan matkaani kävellen. Hiekka rahisee raskaiden askelteni alla, ja jokaisella harppauksella jomotus vain kasvaa. Kiroan, ja samalla ihmettelen miten oikein jaksan itseäni? Miksi ihmeessä minun täytyy olla tällainen tohelo, joka onnistuu nolaamaan itsensä aina ja kaikkialla? Yritän jälleen piristää itseäni: Kukapa ei haluaisi vilautella pikkuhousujaan bussilastilliselle nuoria miehiä?
Minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti