Takana on taas erittäin onnistunut päivä, kertakaikkisen hieno. Aamu sujui verkkaisesti, ja olin taas aikataulustani edellä. Suunnittelin hakevani toisen kupillisen kahvia kun kerran aikaa on, katsoa ehkä vähän uutisia, ja ajatuksena oli myös oikeasti suunnitella, mitkä vaatteet tänään laittaisin. Yleensä se kun menee siihen, että kiireessä nappaan ensimmäisen puhtaalta vaikuttavan ja suunnilleen ehjän vaatekappaaleen ylleni. Kuin myös tänä aamuna..
On oikeasti lähes uskomatonta, miten pystyn muuttamaan niinkin leppoisan aamun, kuin tämäkin oli, likipitäen totaaliseksi kaaokseksi: Idyllinen syysaamu, siemailen rauhassa kahvia ja nautin, ja tovin kuluttua revin kaapista vaatteet ylleni, nappaan repun kouraan ja juoksen taas minkä kintuistani pääsen. Vesi ropisee sateenvarjolleni ilkkuvasti taivaalta, ja kastelee siinä sivussa minut, koska en ehdi pinkomiseni lomassa pitelemään varjoa suojanani. Eikä siitä hirveästi hyötyä olisikaan, sillä se näyttää nyt enemmänkin kulholta kuin varjolta. Ehdin juuri autotien reunaan, kun linja-auto ohittaa minut. Yritän epätoivoisesti heiluttaa kuskille, mutta hänellä ei ole aikomustakaan pysähtyä. Moottorin jyrinä katoaa mutkan taakse, vieden mennessään ihanan aamuni.
Nielen kirosanat miettiessäni toimintasuunnitelmaa. Katson maahan mossahtavia sadepisaroita ja vedessä vellovaa ajotietä. Pyöräily ei houkuta. Lasken päässäni reppuuni mahtuvien vaihtovaatteiden määrän, mutta totean kapsäkkini olevan tarkoitukseen aivan liian pieni. Painan pääni ja kaivan puhelimen taskustani. Epäröin hetken, samalla katsoen vuorotellen kännykkää ja tietä. Puna poskille nousten painan luuria, soitan nolostelevan avunpyynnön ja jään tien laitaan odottelemaan noutajaa.
Olo on kuin väärintehneellä koulutytöllä. Ja siltä varmaan näytänkin siinä sateessa seistessäni reppuineni, vaaleanpunaisine sateenvarjoineni ja hiuksetkin vielä leteillä. Katse painuu väkisinkin maahan ja potkin kengän kärjellä kiviä. "En mä tahallani, ihan tosi. Enkä mä tee enää ikinä niin! Lupaan!" Säälin sitä pientä tyttöä, enkä edes viitsi kauheasti torua. Näkeehän sen jo, että oppi on mennyt perille. Ainakin hetkeksi..
Viimein mutkan takaa ilmestyy oikea auto, ja poskeni alkavat punertaa entisestään. Hyppään kyytiin, ja kurkistan arasti kulmien alta yrittäen viestittää katumusta ja kiitollisuutta. Huokaisen mielessäni helpotuksesta, kun katseeni tulkitaan oikein, ja säästyn samansisältöisen lauseen änkyttämiseltä. Nolottaa. Taas. Mutta tällä kertaa eri tavalla kuin yleensä.
Yritän kuumeisesti miettiä, mitä aamulla oikein tapahtui. Mihin katosi se ylimääräinen aika? Pitkällisen pohdinnan jälkeen keksin loogisimman ja todennäköisimmän vastauksen: Tässä talossa on madonreikä tai musta aukko, joka varastaa aikaa.
On, on. Ihan oikeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti