Ei se pure, vaikka muriseekin..

Lemmikinomistajille tulee väistämättä vuosien mittaan "normaalien" ihmisten mielestä ehkä hieman kummallisia ja kyseenalaisia tapoja, joista heidät tunnistaa suurestakin väkijoukosta. Kun tarpeeksi kauan katselee, saattaa jossain vaiheessa huomata päällisin puolin aivan tavalliselta näyttävän ihmisen nyppivän rutiininomaisesti  kaffepöydän antimista olemattomia karvoja, ennen kuin haukkaa palan. Takuuvarmasti hänet tunnistaa lemmikin omistajaksi, mikäli hän löydettyään tunnistamattoman karvan vain nyhtää sen pois ja jatkaa syömistään ruokahaluaan menettämättä.

Vaatetuksestakin jo yleensä arvaa jonkun olevan eläinihminen. Itsestään selviähän ovat turkisneuleet, -topit, -housut, -hameet, mutta eritoten koiraihmisten ominaispiirteisiin kuuluu rapa. Kengät, housujen lahkeet, takin selkämykset, rinnukset, hiukset.. Sitä voi olla missä tahansa. Yhtään en yllättyisi, jos linnan juhliin kutsuttu HC-koiraharrastaja ilmestyisi paikalle säteilevässä iltapuvussa, kuraiset koiran tassunjäljet selkää koristaen.

Myös koirille annetut käskyt saattavat huomaamatta ujuttautua muuhunkin elämään. Napakat "istu" ja "tänne" saa ehkä jotenkuten naamioitua vielä lipsahduksen jälkeenkin, mutta aika toivotonta se on "ei":n kanssa. Se kun ei aina ole enää edes napakka, vaan vatsanpohjasta saakka lähtevä jumalaton karjaisu, joka ampaisee ilmoille jo ennen kuin oikeasti tajuaakaan. Istuskelin tänään siemailemassa kaikessa rauhassa kahvia, kun olohuoneesta kuului orastavaa kärhämöinnin ääntelyä. Saman tien jouduin ihmettelemään, että kuka piru täällä karjuu niin, että ikkunat meinaa särkyä ja tapetit pudota seiniltä..? Oli kovin liki, ettei talo raikunut uudempaa kertaa, kun emäntä karjaisee itselleen "EI", karjuttuaan ensin muille "EI". Täällähän EI rähjätä! EI!

Huokausten ilta

Olen siinä mielessä ehkä hieman epätyypillinen nainen, että katselen mieluummin dokumentteja kuin draamoja, ja romanttiset komediat saavat aikaan yksinomaan oksennusrefleksin. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä kun vain ajattelenkin jonkun Baldwinin veljeksistä kekkaloimassa ilman paitaa, tai kaulailemassa Reese Whiterspoonin kanssa. Hrrr....

Mutta minullakin on heikko kohtani: Englantilaiset pukudraamat. Jane Austenin ja Brontën siskosten kirjoittamista teoksista tehdyt elokuvat ja sarjat valtaavat tilaa DVD-hyllystä ja digiboksin kiintolevyltä, ja kirjahyllystäkin löytyy yhdet austenit ja brontët. Mutta onhan se nyt täysin eri asia, kuin jotkut tyhjänpäiväiset romantiikka-pläjäykset. Eihän näissä ole edes sitä romantiikkaa nimeksikään. Tai no ehkä ihan hiukan vain, mutta ainoastaan siinä alku- ja lopputekstien välissä..

En vain voi sille mitään, olen heikkona niihin maisemiin, kankeaan puhetapaan, arkkitehtuuriin.. Ja onhan siinä vielä ne omalla tavallaan hellyyttävät, aristokraattiset herrat. Kuka nyt voisi vastustaa Mr. Darcyn juroa, mutta ah niin charmikasta olemusta? Tai eversti Brandonin jämäkkää, mutta lempeää luonnetta? Ei kukaan! Se on täysin mahdotonta. Jostain syystä naisen geeneihin on sisäänrakennettuna tämä heikkous, johon kieromieliset kirjailijat ja elokuvantekijät iskevät pieniä harppuunoitaan. Hempeitä katseita tammilehdoissa, huomaamattomia hipaisuja puutarhassa, salaisia kuiskailuja nummilla.. Hhhhh.. Epäreilua, epäeettistä ja ennen kaikkea täysin moraalitonta toimintaa, joka tulisi lailla kieltää. Ei ole yhteiskunnankaan edun mukaista, että aivan täysijärkisistä naisista tulee kuin salamaniskusta huokaileva zombie-armeija, joka harhailee päämäärättä ajatuksiinsa vaipuneena tyhjyyteen tuijottaen. Onneksi minä olen siis turvassa. Voin vain toivoa, että vaikutus kajahtaneisiin naisihmisiin olisi normalisoiva.

Kadonneen vyötärön metsästys

En ole koskaan varsinaisesti ollut laihdutuskuurilla. Päättänyt olen kyllä monta kertaa. Ne alkavat aina "huomenna". Sama kaikkien kuntokuurien kanssa. Muistan ehkä kolmena päivänä nostella puntteja tai punnertaa (mikä on muuten tuplasti raskaampaa koirataloudessa, kun joutuu uteliaita karvakasoja hätistelemään pois alta..), mutta sitten unohdan autuaasti asian. Joskus viikon päästä muistan taas, mutta sittenhän se on jo aivan turhaa. Kaikki siihen mennessä saavutettu on jo menetetty, eikä enää kannata alkaa uudestaan.

Parin viime vuoden aikana olen kyllä kutistunut jonkin verran, mutta silti ampiasvyötäröni on ovelasti piiloutuneena pehmeän kummun uumeniin. Talvisin on tietenkin energiataloudellisempaa, kun ei tarvitse pitää pattereita niin kuumalla, vaan voi ihan omalla rasvakerroksellaan itsensä pitää lämpimänä. Ja lumimyrskyn iskiessä selviää ruuatta useammankin viikon vararavintoansa kuluttaen. Mutta vaikka näitä eittämättä erittäin hyviä puolia asiasta löytyy, haikailen jostain syystä vähemmän muhkeista muodoista. Tiedän, hulluahan sellainen on, sillä eihän saavutettuja linjoja tule menettää.

Mutta nyt päätökseni pitää vaikka mikä olisi! Aloitan kuntokuurin, ja elintasokumpuni saa luvan tasoittua kuvastamaan tulevan ammattini palkkakuoppaa. Tai no jos nyt ei ihan, niin ainakin pienentyä sen verran, että voin rannalla maata ilman pelkoa päälleni kilpaa kipuavista lapsista, jotka tulevat leikkimään "kukkulan kuningasta". Siispä kaivan Wii Fit:in lautoineen pölyn ja koirankarvojen alta, etsin kaapista asianmukaisen vaatetuksen, ja painan laitteeseen virran päälle. Ruutuun ilmestyvä hahmo tervehtii, ja valittaa kun emme ole nähneet toisiamme hetkeen. Neljään kuukauteen, jos tarkkoja ollaan. Mutta kun tässä nyt on ollut kaikenlaista, joulut ynnä muut..

Hahmo ei kuitenkaan selittelyjäni noteeraa, vaan patistaa liikkumaan. Ja niin teenkin. Veivaan hula-hula-vannetta, airopikkaan, hyppään mäkeä ja leikin maalivahtia. Vitriinin lasiovi helisee lattian vavahdellessa, mutten anna sen häiritä urheilusuorituksiani.

Aikani hikoiltuani on vielä viimeisen harjoituksen vuoro. Se vaikuttaa helpolta, mutta ensivaikutelma voi joskus olla hämäävä: Tässä ei tarvitse muuta kuin istua tasapainolaudan päällä selkä suorana. Täytyyhän sitä kokeilla, ja kun kerran koiratkin nukkuvat, niin helppoahan se on. Rauhallisesti laskeudun lattialle, samalla kuikuillen koiria etteivät ne vain herää. Kaikki nukkuvat sikeästi, ja tasainen tuhina täyttää huoneen. Siltikin, jotenkin ihmeellisesti naamaani tökkii kolme märkää kirsua sillä sekunnilla kun takapuoleni hipaiseekin lautaa. Ruudussa sensei karjuu toruvasti, koska kekskittymiseni herpaantui. Mikä ei kyllä pidä paikkaansa. Olen hyvinkin keskittynyt. Huiskimaan koiria tiehensä! Ei, en ole sairas vaikka lattialla olenkin. Ei, en tahdo leikkiä. Ei, minulla ei ole teille ruokaa. Ei, ei, EI! Ja sensei siellä ruudussa on ihan hiljaa vaan. Herra on hyvä ja tulee itse kokeilemaan kuinka hyvin onnistuu keskittyminen, kun kolme kylmää nenää viistää lämpimällä iholla.

Pitäkää typerät kuntokuurinne! Minulle riitti!

Helvetistä itään ja kohti alea

Helvetin esiaste. Siis alennusmyynnit. Vannoin jo, etten enää ikinä lähde kaupungille, mutta luultavasti petän lupaukseni ennemmin tai myöhemmin.

Aamulla jo olisi pitänyt arvata, ettei tästä päivästä voi tulla hyvä. Heräsin aivan liian aikaisin, ja vielä sellaiseen asiaan, johon ei kuuluisi edes herätä. Nimittäin sähkökatkokseen. Tai oikeastaan sähköjen palaamiseen. Latauksessa ollut kännykkä piipatteli, olohuoneessa skanneri ulvoi, ja eteisen sähkökaappi paukkui. Nämä seikat olisin aivan hyvin voinut sivuuttaa kääntämällä kylkeä, mutta koirat olivat eri mieltä. Niiden mielestä asiat olivat Huonolla Tolalla, ja emännän olisi tarkistettava tilanne! Siispä ne niin hennosti tulivat kaikki kolme loikkimaan uneliaan peitto- ja tyynykasan päälle, joka vastalauseeksi ynisi hiljaa ja yritti epätoivoissaan kaivautua syvemmälle vällyihin. Turhaan.. Naama kuolaa valuen (siis koirien kuolaa, ei omaani. Toim.huom.) könysin punkan pohjalta kahvin keittoon.

Muutaman tunnin kuluttua sain jo raahattua itseni bussipysäkille, paikalle, jolta minulla ei kauheasti ole hyviä muistoja. Tälläkään kertaa niitä ei tullut yhtään hankittua, vaikka alku vaikuttikin lupaavalta. Kaivoin setelin lompakosta ja lykkäsin sen kuskin kouraan, joka hitaasti näpyttelee koneeseensa summan, nappaa kuitin ja asettelee vielä hitaammin vaihtorahat kouraani, samalla katsellen syvälle silmiini. Tuijotus tuntuu aina takaraivossa asti vielä silloinkin, kun istahdan penkille. Sulloessani kuittia lompakkooni, huomaan sattumalta kuskin nyhtäneen minulta ylihintaa. No ilmankos sitä niin maireasti hymyiltiinkin.. Sain silti loputkin vaihtorahat, mutta en enää hymyä..

Ehdin olla kaupungilla vartin, kun jo ensimmäisen kerran vilkaisin kelloa koti-ikävä mieltä painaen. Mutta pari tuntia siellä oli vielä lorvittava. Siispä silmät suljettuina ja nenästä kiinni pitäen sukelsin rättien ja ryysyjen sekamelskaan, toivoen välttäväni tarjoushaukat ja alehait. Nahkamicroista tyyrpuuriin, tuubitopista paapuuriin ja kolme merimailia suoraan majakan tavoin loistavista kimallemekoista. Päähän täällä alkaa särkeä ja otsaan kasvaa metrinen tatti.

Toinen toistaan järkyttävämpi luomus iskeytyy hermopiikin lailla näkökenttääni, mutta löydän sentään pari mukavan näköistä neulettakin joita kokeilla. Riemumielin astelen pukukoppiin, vedän verhon kiinni, tarkistan että verho on kiinni, ja vielä varmistan sen todellakin olevan kiinni. Vedän toisen neuleista ylleni, katson peiliin ja jähmetyn. Sen ei pitänyt näyttää tältä. Ei todellakaan. Otin rekistä säädyllisyysasteeltaan lähinnä nunnaluostarin luokkaa olleen paidan, ja kuitenkin peiliin katsoessani näen aivan varmasti katossa roikkuvan punaisia lyhtyjä, kuulen saksofonin pehmeää soitantaa, ja taitaa Hugh Hefnerkin tuolla tallustella..

Pari tuntia kaupoissa kiertelyä, enkä löytänyt oikeastaan mitään. Paitsi eräästä liikkeestä uuden osaston, joka tosin on saattanut ollut siellä kaikki nämä vuodet kun olen siellä käynyt. En vain ehkä ole tullut huomanneeksi sitä. No, sattuuhan näitä. Aivan varmasti jokaiselle on käynyt niin.

Löysin siis kuitenkin jotain. Se ei kyllä tainnut olla edes alennustuote, mutta väliäkös tuolla. Mukaani lähti elokuva Painajainen ennen joulua. Enää ei tarvitsekaan odottaa kuin yksitoista kuukautta, että sen voi katsella..

Punainen neilikka rintapieleen ja puistoon!

Tämänpäiväisen keskustelun innoittamana päätin kirjoitella oman mukatreffi-ilmoitukseni. Täysin kursailematta ja totuudenmukaisesti:

Nuori nainen etsii itselleen seuraa kahvittelun ja muun mukavan merkeissä. Olen luonteeltani rauhallinen, pitkäpinnainen ja huumorintajuinen. Paitsi silloin kun en ole. Räjähtelen toisinaan ilman ennakkovaroitusta, ärsytettynä aivan varmasti. Ärsykkeiksi käyvät mm. keskustelut politiikasta, uskonnosta, tasa-arvosta, musiikista, aamujen olemassaolon tarpeellisuudesta, kulttuurista, kieliopista, kielistä yleensä, autoista tai muista vempeleistä, sekä mikä tahansa vs. mikä tahansa. Toivon pitkiä keskusteluhetkiä kanssasi. :)

Tarvitsen toisinaan omaa rauhaa, mutta rakastan myös kiehnätä kainalossa. On tärkeää opetella tunnistamaan missä kulkee näiden kahden raja, ja milloin kannattaa vähin äänin hipsiä takavasemmalle. Paitsi jos minä tahdon juuri sinne. Silloin kannattaa valita toinen suunta. Aamut ovat erityisen herkkää aikaa, eikä silloin kannata yrittää keskustella kanssani mistään. Ei kannata tehdä oikeastaan mitään. Kahvia saa keittää, mutta muuten on järkevää pysyä paistinpannun kantomatkan päässä. Eikä kahviakaan saa missään nimessä keittää, mikäli et osaa tehdä siitä juuri oikean vahvuista. Pienikin virheliike saattaa olla kohtalokas.

Kuten jokaista naista, myös minua tarvitsee kehua. Erityisesti spontaanit kohteliaisuudet ovat mieleeni. Harkitse silti sanasi tarkkaan, sillä vastaasi saatat saada tulta ja tappuraa, tai vähintäänkin silmien pyörittelyä.

Turhaudun helposti. Kerjään kritiikkiä, ja mikäli en sitä saa, heitän hanskat tiskiin. Sama pätee myös, jos saan sitä.

Erityisesti väsyneenä keskittymiskykyni on miinuksen puolella. Viihdytystaidot ovat siis plussaa, sekä taito pitää huomioni tarpeellisessa aiheessa. Paitsi jos olen väsynytväsynyt. Tarjoile silloin hiljaa kahvia.

Rakastan lahjoja, mutta minua ei sovi lahjoa. Mikäli olet saanut minut suuttumaan, kupillinen kahvia rauhoittaa, mutta auta armias mikäli ilmaannut oven taakse kukkapuskan kanssa. Joudut ehkä syömään sen. Noin muutoin lahjojen kanssa yllätyksellisyys on plussaa. Kannattaa kuitenkin tarkkaan miettiä alibit ja selitykset valmiiksi kysymyksiin "Mitä sä nyt olet tehnyt?" "Mitä sä nyt suunnittelet?" "Mitä sä olet mennyt hajottamaan?" sekä "Mitä h*lvettiä tää ny on!?"

Yhteydenottoasi innokkaana odottaen,
 minä

....no mikä hemmetti siinä kestää!?!