Kadonneen vyötärön metsästys

En ole koskaan varsinaisesti ollut laihdutuskuurilla. Päättänyt olen kyllä monta kertaa. Ne alkavat aina "huomenna". Sama kaikkien kuntokuurien kanssa. Muistan ehkä kolmena päivänä nostella puntteja tai punnertaa (mikä on muuten tuplasti raskaampaa koirataloudessa, kun joutuu uteliaita karvakasoja hätistelemään pois alta..), mutta sitten unohdan autuaasti asian. Joskus viikon päästä muistan taas, mutta sittenhän se on jo aivan turhaa. Kaikki siihen mennessä saavutettu on jo menetetty, eikä enää kannata alkaa uudestaan.

Parin viime vuoden aikana olen kyllä kutistunut jonkin verran, mutta silti ampiasvyötäröni on ovelasti piiloutuneena pehmeän kummun uumeniin. Talvisin on tietenkin energiataloudellisempaa, kun ei tarvitse pitää pattereita niin kuumalla, vaan voi ihan omalla rasvakerroksellaan itsensä pitää lämpimänä. Ja lumimyrskyn iskiessä selviää ruuatta useammankin viikon vararavintoansa kuluttaen. Mutta vaikka näitä eittämättä erittäin hyviä puolia asiasta löytyy, haikailen jostain syystä vähemmän muhkeista muodoista. Tiedän, hulluahan sellainen on, sillä eihän saavutettuja linjoja tule menettää.

Mutta nyt päätökseni pitää vaikka mikä olisi! Aloitan kuntokuurin, ja elintasokumpuni saa luvan tasoittua kuvastamaan tulevan ammattini palkkakuoppaa. Tai no jos nyt ei ihan, niin ainakin pienentyä sen verran, että voin rannalla maata ilman pelkoa päälleni kilpaa kipuavista lapsista, jotka tulevat leikkimään "kukkulan kuningasta". Siispä kaivan Wii Fit:in lautoineen pölyn ja koirankarvojen alta, etsin kaapista asianmukaisen vaatetuksen, ja painan laitteeseen virran päälle. Ruutuun ilmestyvä hahmo tervehtii, ja valittaa kun emme ole nähneet toisiamme hetkeen. Neljään kuukauteen, jos tarkkoja ollaan. Mutta kun tässä nyt on ollut kaikenlaista, joulut ynnä muut..

Hahmo ei kuitenkaan selittelyjäni noteeraa, vaan patistaa liikkumaan. Ja niin teenkin. Veivaan hula-hula-vannetta, airopikkaan, hyppään mäkeä ja leikin maalivahtia. Vitriinin lasiovi helisee lattian vavahdellessa, mutten anna sen häiritä urheilusuorituksiani.

Aikani hikoiltuani on vielä viimeisen harjoituksen vuoro. Se vaikuttaa helpolta, mutta ensivaikutelma voi joskus olla hämäävä: Tässä ei tarvitse muuta kuin istua tasapainolaudan päällä selkä suorana. Täytyyhän sitä kokeilla, ja kun kerran koiratkin nukkuvat, niin helppoahan se on. Rauhallisesti laskeudun lattialle, samalla kuikuillen koiria etteivät ne vain herää. Kaikki nukkuvat sikeästi, ja tasainen tuhina täyttää huoneen. Siltikin, jotenkin ihmeellisesti naamaani tökkii kolme märkää kirsua sillä sekunnilla kun takapuoleni hipaiseekin lautaa. Ruudussa sensei karjuu toruvasti, koska kekskittymiseni herpaantui. Mikä ei kyllä pidä paikkaansa. Olen hyvinkin keskittynyt. Huiskimaan koiria tiehensä! Ei, en ole sairas vaikka lattialla olenkin. Ei, en tahdo leikkiä. Ei, minulla ei ole teille ruokaa. Ei, ei, EI! Ja sensei siellä ruudussa on ihan hiljaa vaan. Herra on hyvä ja tulee itse kokeilemaan kuinka hyvin onnistuu keskittyminen, kun kolme kylmää nenää viistää lämpimällä iholla.

Pitäkää typerät kuntokuurinne! Minulle riitti!