Ei se pure, vaikka muriseekin..

Lemmikinomistajille tulee väistämättä vuosien mittaan "normaalien" ihmisten mielestä ehkä hieman kummallisia ja kyseenalaisia tapoja, joista heidät tunnistaa suurestakin väkijoukosta. Kun tarpeeksi kauan katselee, saattaa jossain vaiheessa huomata päällisin puolin aivan tavalliselta näyttävän ihmisen nyppivän rutiininomaisesti  kaffepöydän antimista olemattomia karvoja, ennen kuin haukkaa palan. Takuuvarmasti hänet tunnistaa lemmikin omistajaksi, mikäli hän löydettyään tunnistamattoman karvan vain nyhtää sen pois ja jatkaa syömistään ruokahaluaan menettämättä.

Vaatetuksestakin jo yleensä arvaa jonkun olevan eläinihminen. Itsestään selviähän ovat turkisneuleet, -topit, -housut, -hameet, mutta eritoten koiraihmisten ominaispiirteisiin kuuluu rapa. Kengät, housujen lahkeet, takin selkämykset, rinnukset, hiukset.. Sitä voi olla missä tahansa. Yhtään en yllättyisi, jos linnan juhliin kutsuttu HC-koiraharrastaja ilmestyisi paikalle säteilevässä iltapuvussa, kuraiset koiran tassunjäljet selkää koristaen.

Myös koirille annetut käskyt saattavat huomaamatta ujuttautua muuhunkin elämään. Napakat "istu" ja "tänne" saa ehkä jotenkuten naamioitua vielä lipsahduksen jälkeenkin, mutta aika toivotonta se on "ei":n kanssa. Se kun ei aina ole enää edes napakka, vaan vatsanpohjasta saakka lähtevä jumalaton karjaisu, joka ampaisee ilmoille jo ennen kuin oikeasti tajuaakaan. Istuskelin tänään siemailemassa kaikessa rauhassa kahvia, kun olohuoneesta kuului orastavaa kärhämöinnin ääntelyä. Saman tien jouduin ihmettelemään, että kuka piru täällä karjuu niin, että ikkunat meinaa särkyä ja tapetit pudota seiniltä..? Oli kovin liki, ettei talo raikunut uudempaa kertaa, kun emäntä karjaisee itselleen "EI", karjuttuaan ensin muille "EI". Täällähän EI rähjätä! EI!