Olen siinä mielessä ehkä hieman epätyypillinen nainen, että katselen mieluummin dokumentteja kuin draamoja, ja romanttiset komediat saavat aikaan yksinomaan oksennusrefleksin. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä kun vain ajattelenkin jonkun Baldwinin veljeksistä kekkaloimassa ilman paitaa, tai kaulailemassa Reese Whiterspoonin kanssa. Hrrr....
Mutta minullakin on heikko kohtani: Englantilaiset pukudraamat. Jane Austenin ja Brontën siskosten kirjoittamista teoksista tehdyt elokuvat ja sarjat valtaavat tilaa DVD-hyllystä ja digiboksin kiintolevyltä, ja kirjahyllystäkin löytyy yhdet austenit ja brontët. Mutta onhan se nyt täysin eri asia, kuin jotkut tyhjänpäiväiset romantiikka-pläjäykset. Eihän näissä ole edes sitä romantiikkaa nimeksikään. Tai no ehkä ihan hiukan vain, mutta ainoastaan siinä alku- ja lopputekstien välissä..
En vain voi sille mitään, olen heikkona niihin maisemiin, kankeaan puhetapaan, arkkitehtuuriin.. Ja onhan siinä vielä ne omalla tavallaan hellyyttävät, aristokraattiset herrat. Kuka nyt voisi vastustaa Mr. Darcyn juroa, mutta ah niin charmikasta olemusta? Tai eversti Brandonin jämäkkää, mutta lempeää luonnetta? Ei kukaan! Se on täysin mahdotonta. Jostain syystä naisen geeneihin on sisäänrakennettuna tämä heikkous, johon kieromieliset kirjailijat ja elokuvantekijät iskevät pieniä harppuunoitaan. Hempeitä katseita tammilehdoissa, huomaamattomia hipaisuja puutarhassa, salaisia kuiskailuja nummilla.. Hhhhh.. Epäreilua, epäeettistä ja ennen kaikkea täysin moraalitonta toimintaa, joka tulisi lailla kieltää. Ei ole yhteiskunnankaan edun mukaista, että aivan täysijärkisistä naisista tulee kuin salamaniskusta huokaileva zombie-armeija, joka harhailee päämäärättä ajatuksiinsa vaipuneena tyhjyyteen tuijottaen. Onneksi minä olen siis turvassa. Voin vain toivoa, että vaikutus kajahtaneisiin naisihmisiin olisi normalisoiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti