Jos etsit kadonnutta aikaa..

Takana on taas erittäin onnistunut päivä, kertakaikkisen hieno. Aamu sujui verkkaisesti, ja olin taas aikataulustani edellä. Suunnittelin hakevani toisen kupillisen kahvia kun kerran aikaa on, katsoa ehkä vähän uutisia, ja ajatuksena oli myös oikeasti suunnitella, mitkä vaatteet tänään laittaisin. Yleensä se kun menee siihen, että kiireessä nappaan ensimmäisen puhtaalta vaikuttavan ja suunnilleen ehjän vaatekappaaleen ylleni. Kuin myös tänä aamuna..

On oikeasti lähes uskomatonta, miten pystyn muuttamaan niinkin leppoisan aamun, kuin tämäkin oli, likipitäen totaaliseksi kaaokseksi: Idyllinen syysaamu, siemailen rauhassa kahvia ja nautin, ja tovin kuluttua revin kaapista vaatteet ylleni, nappaan repun kouraan ja juoksen taas minkä kintuistani pääsen. Vesi ropisee sateenvarjolleni ilkkuvasti taivaalta, ja kastelee siinä sivussa minut, koska en ehdi pinkomiseni lomassa pitelemään varjoa suojanani. Eikä siitä hirveästi hyötyä olisikaan, sillä se näyttää nyt enemmänkin kulholta kuin varjolta. Ehdin juuri autotien reunaan, kun linja-auto ohittaa minut. Yritän epätoivoisesti heiluttaa kuskille, mutta hänellä ei ole aikomustakaan pysähtyä. Moottorin jyrinä katoaa mutkan taakse, vieden mennessään ihanan aamuni.

Nielen kirosanat miettiessäni toimintasuunnitelmaa. Katson maahan mossahtavia sadepisaroita ja vedessä vellovaa ajotietä. Pyöräily ei houkuta. Lasken päässäni reppuuni mahtuvien vaihtovaatteiden määrän, mutta totean kapsäkkini olevan tarkoitukseen aivan liian pieni. Painan pääni ja kaivan puhelimen taskustani. Epäröin hetken, samalla katsoen vuorotellen kännykkää ja tietä. Puna poskille nousten painan luuria, soitan nolostelevan avunpyynnön ja jään tien laitaan odottelemaan noutajaa.

Olo on kuin väärintehneellä koulutytöllä. Ja siltä varmaan näytänkin siinä sateessa seistessäni reppuineni, vaaleanpunaisine sateenvarjoineni ja hiuksetkin vielä leteillä. Katse painuu väkisinkin maahan ja potkin kengän kärjellä kiviä. "En mä tahallani, ihan tosi. Enkä mä tee enää ikinä niin! Lupaan!" Säälin sitä pientä tyttöä, enkä edes viitsi kauheasti torua. Näkeehän sen jo, että oppi on mennyt perille. Ainakin hetkeksi..

Viimein mutkan takaa ilmestyy oikea auto, ja poskeni alkavat punertaa entisestään. Hyppään kyytiin, ja kurkistan arasti kulmien alta yrittäen viestittää katumusta ja kiitollisuutta. Huokaisen mielessäni helpotuksesta, kun katseeni tulkitaan oikein, ja säästyn samansisältöisen lauseen  änkyttämiseltä. Nolottaa. Taas. Mutta tällä kertaa eri tavalla kuin yleensä.

Yritän kuumeisesti miettiä, mitä aamulla oikein tapahtui. Mihin katosi se ylimääräinen aika?  Pitkällisen pohdinnan jälkeen keksin loogisimman ja todennäköisimmän vastauksen: Tässä talossa on madonreikä tai musta aukko, joka varastaa aikaa.

On, on. Ihan oikeasti.

Sadan metrin sprintti

Tiedättekö miltä näyttää, kun Täti Pitkäsääri juoksee kuin henkensä edestä, kädet täynnä kantamuksia ja vaatteet hädin tuskin päällä pysyen? En minäkään, mutta kuulemma se on hulvaton näky.

Kerrottakoon sen verran, että -kaikkien muiden ihanien ominaisuuksieni lisäksi- olen todellakin anti-aamuihminen; herään huonosti ja hitaasti. Tämä aamu ei ollut mikään poikkeus, vaan ensimmäiset minuutit vietin vihaten koko maailmaa ja yrittäen keksiä syytä jäädä kotiin. Sellaista syytä ei kuitenkaan löytynyt (Miten niin ei "Mua ei nyt huvita" ole pätevä?!), joten jouduin riistämään itseni lämpimän peiton ja pehmeän tyynyn suloisesta sylistä, ja pakottamaan kylmään maailmaan.

Aamu sujui kuitenkin hienosti ja olin aikataulustani melkein kymmenen minuuttia edellä. Mitä nyt onnistuin saamaan jollain kumman ilveellä silmääni hammastahnaa! Ja voin kertoa, että se sattuu!! Pirusti! Mutta sainpahan raikkaan näkemyksen kaikkeen..

Mutta kuten aina ollessani edellä, onnistuin tänäänkin sähläämään kymmenen minuutin edun saman verran kirittäväksi. Pikapikaa vedin ylleni vielä vetoketjullisen hupparin ja takin, ja lähdin juoksemaan pysäkille. Reppu toisessa kädessä, avaimet, kassi ja housunsanka toisessa juoksin niin kovaa kuin kintuistani pääsin. Linja-auto oli jo lähdössä pysäkiltä noukittuaan toisen matkalaisen kyytiinsä, joten kiristin vauhtia. Tässä vaiheessa tajusin näyttäväni tavallistakin typerämmältä, sillä takki ja huppari valuivat pitkin käsivarsiani, housut laskeutuivat uhkaavasti estelyistäni huolimatta nilkkoja kohti, eikä t-paitakaan oikein ollut yhteistyöhaluinen.

Pääsin ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen linjurin viereen ja astuin naurahtaen sisään. Tervehdin hengästyneenä ja kiitollisena kuskia ja... Löydän itseni lattialta. Jalkalihakseni esittivät mielipiteensä pienestä pikaspurtista heti aamutuimaan nukahtamalla, joten ilmeisesti kompastuin, en portaaseen, vaan siihen mitättömän pieneen jalkalistaan, joka on käytävän ja sen ainokaisen askelman välissä. Viiltävä kipu iskee kumpaankin polveen, kuin myös henkisenä etuaivolohkoon. Kerään itseni lattialta, maksan matkani ja etsin teinien keskeltä yhä vapaan paikan. Oikean polven jyskyttävä kipu yltyy entisestään ja yritän painaa sitä huomaamattomasti kädelläni. Melkein voisi hävettää, mutta ketuttaa liikaa. Koitan silti löytää jotain hyvää tästäkin: Ehkä tekee teineille ihan hyvää nähdä, että itsensä voi nolata kunnolla heti aamutuimaan, ilman että siihen kuolee. ..mutta ei sekään auta..

Saavun määränpäähäni ja jatkan matkaani kävellen. Hiekka rahisee raskaiden askelteni alla, ja jokaisella harppauksella jomotus vain kasvaa. Kiroan, ja samalla ihmettelen miten oikein jaksan itseäni? Miksi ihmeessä minun täytyy olla tällainen tohelo, joka onnistuu nolaamaan itsensä aina ja kaikkialla? Yritän jälleen piristää itseäni: Kukapa ei haluaisi vilautella pikkuhousujaan bussilastilliselle nuoria miehiä?

Minä.

Piiskaa! Hei peipi, annan mulle piiskaa!

Kuka tarvitsee vihamiehiä, kun on päivittäin tekemisissä itsensä kanssa? Itsekritiikki on hieno asia, kun sitä osaa käyttää. Ja minähän osaan. Olen siinä hyvin taitava, mestarillinen jopa. Näitä itseruoskintasessioita ilmenee aina rauhallisten päivien yhteydessä, sillä silloin on aikaa ajatella.

Peili on yksi kamalimmista ihmisen tuottamista itsekidutusvälineistä koskaan. Siksipä välttelenkin niitä. Varsinkin itseruoskintapäivänä. Jos sattumalta katse osuu peiliin, huomaa välittömästi jonkin typerän asian joka alkaa vaivata. Se voi olla aivan mitä tahansa vinoista hampaista vaikka erikokoisiin sieraimiin. Sitten niitä sieraimia tuijottelisi peilin edessä ja heiluttelisi veikeästi, jotta näkisi kamaluuden koko skaalan. Toinen on huomattavasti pienempi, ainakin nanomillimetrin. Kyllä ihmiset ovat varmaan tuijottelleet kaupungilla ja supisseet ohikulkiessaan "sieraintytöstä". Missään ei voisi enää liikkua päiväsaikaan, vaan olisi tuomittu hiipimään yön hämärissä, ikuisesti.

Tai sitten jostain mielen sopukoista yhtäkkiä putkahtaa iäisyyden vanha keskustelun pätkä, jota ei normaalisti edes muista käydyn. Siinä sitä sitten istutaan ja muistellaan äänensävyjä ja typeriä kommentteja jotka olisi hyvin voinut jättää sanomatta. Tuosta keskustelusta tulee mieleen jokin toinen keskustelu, josta taas seuraava.. Jossain vaiheessa havahtuu huomaamaan, että viimeinen tunti on kulunut kattoa tuijotellessa, ja sättimässä itseään suunnattomasta idiotismista. Josta taas saadaan luonnollinen siirtymä seuraavaan ärsytykseen: Puolet päivästä on kulunut, eikä mitään ole saatu aikaan. Ei riitä, että näyttää typerältä ja puhuu pehmeitä, vaan täytyy vielä lisäksi olla tuollainen saamaton nysvänköljä.

Vihdoin ja viimein saa itsensä kammettua ylös tekemään jotain järkevää, mutta eihän siitä mitään tule. Asioita on yleisesti ottaen vaikea tehdä kun on joku koko ajan vieressä sättimässä ja neuvomassa, mutta täysin mahdotonta siinä vaiheessa kun on itse itsensä arvostelija. Kaikki menee aina väärin, vaikka tekisikin täysin samalla tavalla kuin aina ennenkin. Kuten nyt esimerksiksi leivän voitelu: Nyt sitä voita tuli ihan liikaa, senkin ahne possu. Ja jätit sitten tuon kulman voitelematta, kuivaa on, en syö. Ai ei sitten kelvannut leipä, jonka kulma oli voiton, täytyi ottaa lisää rasvaa ja levitellä se siihen. Nirppanokka prinsessa. Jaa että lisää leipää vai? Nälkäiset kehitysmaan lapset olisivat tuolla eläneet jo kuukauden, ja sinä länsimaiseen kulutusjuhlaan tottunut porvari mässäilet vain. Ruisleipää. Mitäs vikaa vaaleassa on? Ai sittenkin vaaleaa? Juu, ota pois vaan. Vähän kuituja mutta paljon kaikkea hyödytöntä, sitähän sinä tarvitsetkin. Tukkii suonet ja ohitusleikkaus kutsuu jo ennen kolmeakymppiä..

Aikansa tätä päänsisäistä räyhäämistä kuunneltuaan tulee mitta täyteen ja saavutetaan vihdoin kliimaksi: Morkkaaja itse morkkaa itseään itsemorkkauksesta. Surrealismia kerrakseen. Tähänastinen arvostelu on ollut ulkopuoliselle maailmalle salattua, mutta nyt saattaa ilmoille päästä muutama tahaton kirosana ja tuhahdus. Muutamassa minuutissa kiusaaja on sadateltu hiljaiseksi, mutta se on tarkkailun alla lopun päivää. Joka kerta kun se yrittää tehdä salakavalan paluun, kajahtaa takaraivosta victoriastillwellmäinen "Ä-Ä!", ja kaikki on taas hyvin. Tai ainakin paremmin kuin aamulla.

..se oli viuhahdus..

Toisinaan sitä miettii, että missä mahdoin olla kun aivoja jaettiin. Tai aika usein itse asiassa. Hyvin usein.. Kun olisi vaihteeksi mukavaa ajatella kaikki tekemisensä loppuun asti ennen kuin tekee mitään. Mukavaa olisi myös viettää päivä tai kaksi nolostelematta..

Sitä kun on tullut vilauteltua niin naapurin isännälle kuin täydessä marketissakin, että toisaalta ei pitäisi olla enää mitään hävettävää, mutta toisaalta taas parempi olisi kai kulkea ihmisten ilmoilla paperipussi päässä. Vai ennemmin kokonaan siihen verhoutuneena..? Ja vaikka sanotaan että kaikkeen tottuu, niin kyllä silti hävettää ja pirusti joka kerta. Sanon joka kerta, sillä tuntuu että tästä on alkanut tulla tapa..

Tänään viimeksi meinasin poistua kaupan pukukopista ilman housuja. Huomasin onneksi erheeni juuri ennen kun olin aikeissa kävellä keskelle kaupan synttärikahvitarjoilua. Siinä olisikin mummuilla ollut pullassa nielemistä ja kahvissaan köhimistä, kun sinne olisin nohevana lompsinut kaffetta hakemaan. Ja taas olisivat saaneet lisää päiviteltävää nykynuorison pukeutumistyylistä..

Ja syy miksi olin siellä pukukopissa on vaatekomeroni puutteellinen housuvalikoima: Kolmet liian suuret, yhdet rikkinäiset ja yhdet koneöljyiset pöksyt. Olen siis pakotettu kulkemaan housuissa, jotka kulkiessani valuvat pikkuhiljaa kohti nilkkoja aiheuttaen vaaratilanteita. Monessakin mielessä. Yksi on tietysti kaatumisvaara, ja toinen taas se että ylenpalttinen paljasteluni saattaisi aiheuttaa yleisen paniikin ja sekasorron. Ja vaikka aikeeni olivatkin jalot ja tarkoitusperäni hyvät yrittäessäni tätä ehkäistä, olin saada aivan samanlaisen kaaoksen aikaan. Mummu-raukat.

Mutta ilman housuja jouduin kaupasta poistumaan. Siis ilman uusia housuja, omani olivat kyllä takuuvarmasti jalassa. Varmistin sen useaan otteeseen. Ja koska kello oli jo sen verran että bussini oli määrä pian lähteä, lähdin kulkemaan torin poikki kohti linja-autoja. Koko päivän olin kulkenut kädet taskuissa varmistaen housujen ylhäällä pysymisen, mutta juuri siinä, keskellä toria, täytyi kävelyn lomassa kaivaa repusta bussikorttia. Ja arvatahan sen saattaa kuinka siinä oli käydä. Kiitän luojaani nopeista reaktioista, vaikkei kaikkia avuja minulle suonutkaan. (Pihtari.) Sain siis jälleen kerran pelastettua tilanteen juuri ajoissa, ennen kuin mitään traagis.. siis strategisia paikkoja ehti vilahtaa.

Kun pääsin turvallisesti ja suhteellisen kunniallisesti kotiin, päätin mennä rankan päivän päätteeksi suihkuun. Hana auki ja kuumaa vettä niskaan. Hana kiinni ja pyyhe naulasta.. Ei, vaan pyykkikoneen päältä.. Ei, vaan.. Voi nyt hemmetin kuustoista! Tietenkin olin unohtanut ottaa pyyhkeen! No, eipä tässä muukaan auta kuin lähteä hakemaan sitä. Makuuhuoneesta. Kulkien jokaikisen tämän talon ikkunan ohi.. Saako jo vajota maan alle..?

Wardrobe malfunction. Joko se löytyy tautiluokituksesta..?