Kuka tarvitsee vihamiehiä, kun on päivittäin tekemisissä itsensä kanssa? Itsekritiikki on hieno asia, kun sitä osaa käyttää. Ja minähän osaan. Olen siinä hyvin taitava, mestarillinen jopa. Näitä itseruoskintasessioita ilmenee aina rauhallisten päivien yhteydessä, sillä silloin on aikaa ajatella.
Peili on yksi kamalimmista ihmisen tuottamista itsekidutusvälineistä koskaan. Siksipä välttelenkin niitä. Varsinkin itseruoskintapäivänä. Jos sattumalta katse osuu peiliin, huomaa välittömästi jonkin typerän asian joka alkaa vaivata. Se voi olla aivan mitä tahansa vinoista hampaista vaikka erikokoisiin sieraimiin. Sitten niitä sieraimia tuijottelisi peilin edessä ja heiluttelisi veikeästi, jotta näkisi kamaluuden koko skaalan. Toinen on huomattavasti pienempi, ainakin nanomillimetrin. Kyllä ihmiset ovat varmaan tuijottelleet kaupungilla ja supisseet ohikulkiessaan "sieraintytöstä". Missään ei voisi enää liikkua päiväsaikaan, vaan olisi tuomittu hiipimään yön hämärissä, ikuisesti.
Tai sitten jostain mielen sopukoista yhtäkkiä putkahtaa iäisyyden vanha keskustelun pätkä, jota ei normaalisti edes muista käydyn. Siinä sitä sitten istutaan ja muistellaan äänensävyjä ja typeriä kommentteja jotka olisi hyvin voinut jättää sanomatta. Tuosta keskustelusta tulee mieleen jokin toinen keskustelu, josta taas seuraava.. Jossain vaiheessa havahtuu huomaamaan, että viimeinen tunti on kulunut kattoa tuijotellessa, ja sättimässä itseään suunnattomasta idiotismista. Josta taas saadaan luonnollinen siirtymä seuraavaan ärsytykseen: Puolet päivästä on kulunut, eikä mitään ole saatu aikaan. Ei riitä, että näyttää typerältä ja puhuu pehmeitä, vaan täytyy vielä lisäksi olla tuollainen saamaton nysvänköljä.
Vihdoin ja viimein saa itsensä kammettua ylös tekemään jotain järkevää, mutta eihän siitä mitään tule. Asioita on yleisesti ottaen vaikea tehdä kun on joku koko ajan vieressä sättimässä ja neuvomassa, mutta täysin mahdotonta siinä vaiheessa kun on itse itsensä arvostelija. Kaikki menee aina väärin, vaikka tekisikin täysin samalla tavalla kuin aina ennenkin. Kuten nyt esimerksiksi leivän voitelu: Nyt sitä voita tuli ihan liikaa, senkin ahne possu. Ja jätit sitten tuon kulman voitelematta, kuivaa on, en syö. Ai ei sitten kelvannut leipä, jonka kulma oli voiton, täytyi ottaa lisää rasvaa ja levitellä se siihen. Nirppanokka prinsessa. Jaa että lisää leipää vai? Nälkäiset kehitysmaan lapset olisivat tuolla eläneet jo kuukauden, ja sinä länsimaiseen kulutusjuhlaan tottunut porvari mässäilet vain. Ruisleipää. Mitäs vikaa vaaleassa on? Ai sittenkin vaaleaa? Juu, ota pois vaan. Vähän kuituja mutta paljon kaikkea hyödytöntä, sitähän sinä tarvitsetkin. Tukkii suonet ja ohitusleikkaus kutsuu jo ennen kolmeakymppiä..
Aikansa tätä päänsisäistä räyhäämistä kuunneltuaan tulee mitta täyteen ja saavutetaan vihdoin kliimaksi: Morkkaaja itse morkkaa itseään itsemorkkauksesta. Surrealismia kerrakseen. Tähänastinen arvostelu on ollut ulkopuoliselle maailmalle salattua, mutta nyt saattaa ilmoille päästä muutama tahaton kirosana ja tuhahdus. Muutamassa minuutissa kiusaaja on sadateltu hiljaiseksi, mutta se on tarkkailun alla lopun päivää. Joka kerta kun se yrittää tehdä salakavalan paluun, kajahtaa takaraivosta victoriastillwellmäinen "Ä-Ä!", ja kaikki on taas hyvin. Tai ainakin paremmin kuin aamulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti