Korillinen päreitä, laatikollinen proppuja ja uudet hihat, kiitos!

Joinain päivinä sitä tahtoisi käpertyä talon pimeimpään nurkkaan niin pieneksi, ettei kukaan näe. Mukaansa sinne piilonurkkaukseen voisi ottaa muhkean peiton, kirjan ja taskulampun. Ja ehkä ihan vähän suklaata. Siellä sitten saisi köllötellä aivan rauhassa niin kauan, että jaksaa taas katsella maailmaa. Ja mikäs siellä ollessa, lämpimässä ja rauhallisessa paikassa lukemassa, ja ehkä maistelemassa sitä suklaata, joka saattoi vahingossa tarttua mukaan.

Sopiihan sitä haaveilla. Ei nimittäin onnistu tässä taloudessa. Välittömästi sillä sekunnilla kun takapuoli koskettaa kylmää lattiaa, on sylissä kolme koiraa vaatimassa selitystä moiselle toiminnalle. Ehkä vielä kissakin joukon jatkeena. Vartin "Ei, te ette nyt tule tänne! Ei, pois! EI, EI, EI!!" kehityskeskustelun jälkeen pääsee vihdoinkin nauttimaan rauhasta. Asettelet itsesi mukavaan asentoon, hengität syvään, otat kirjan käteen ja avaat suklaan. Ja taas Yksinäisyyden Nurkkauksessa on ylimääräisiä ja epätoivottuja tyyppejä. Tällä kertaa kissakin on varmasti mukana, ja seistä pönöttää rinnan päällä tunkien nenäänsä suklaaseen. Mihin tahansa yrittääkin kättään kurkottaa, siellä vaanii vaarallinen peto kita ammollaan ja kuola valuen.

Jos vain jaksaisin, lähtisin mökille ja ottaisin vain kissan mukaani. Siellä meidän olisi mukava kölliä takan ääressä, tapellen kumpi saa olla lähempänä tulen hehkua. Ainoa kynnyskysymys on matka. Kaksisataa kilometriä suuntaansa ei houkuttele. Varsinkaan kissan kanssa. Aivan ensimmäinen koetinkivi olisi katin saaminen kantokoppaan. Jollain kummalla konstilla eläimet aina tietävät, että niiden pään menoksi on suunnitteilla jotain, joten katinroikale on kaivettava jostain kaapin perukoilta esiin. Ehkä jopa useampaan kertaan, jos ei ole varovainen. Muutoinkin varovaisuus on vain hyvästä, mikäli tahtoo lähteä mökille suoraan, eikä kiertää terveyskeskuksen kautta..

Kun maukuja on vihdoin saatu boksiin, voi mökkiloma alkaa. Kantoboksi autoon, kääntö virta-avaimesta ja kuuluu vain moottorin ulvontaa. Anteeksi, tarkoitan tietysti kuuluu vain kissan ulvontaa. Jos kuitenkin on sitä mieltä, että hermot kestävät tuota korvia vihlovaa ja sydäntä riipivää mouruamista seuraavat kolme tuntia, voi lähteä matkaan.

Perillä odottaa taistelu säkkipimeässä ulko-oven kanssa, jota ei meinaa saada millään auki. Ovea täytyy samalla nostaa ja työntää kun vääntää avaimesta. Vai oliko se vetää ja painaa..? No, kuitenkin.. Erinäisten epätoivon huudahdusten ja huokausten jälkeen ovi avautuu, ja kissan voi päästää jaloittelemaan mökkiin ja nauttimaan vapaudesta. Ja sehän nauttii. Pinkomalla suoraan kauimmaiseen ja ahtaimpaan koloon jonka löytää. Loppuaika tästä ihanasta hermolomasta meneekin siihen, että yrittää saada kattia sieltä pois. Ja kotimatka hieman venyy, sillä lähin terveyskeskus on parinkymmenen kilometrin lenkin takana..

Hermojen kannalta siis parasta unohtaa hermolomat, ja tyytyä kotona istumaan tuolilla niinkuin aikuiset ihmiset.

 ...ja ehkä vähän maistella sitä suklaata..