Tänään oli oikein leppoisa päivä. Heräsin ajoissa, ehdin bussiinkin, työpäivä meni nopsaan ja pääsin jopa aikaisemmin kotiin. Kaikinpuolin mukava päivä siis. Kunnes se palautui takaisin normaaliksi.
Olin kävelemässä juuri kaupan ohi, kun päätinkin mennä ostamaan jotain itselleni kahvin kanssa. Lampsin sisään, kiertelin ja katselin, nappasin mukaani vanilja-suklaa -donitsin ja hipsin kassalle. Täti siinä tiskin toisella puolella kertoo hinnan ja jää odottavaisesti katselemaan kun yritän kaivaa lompakkoani repusta. Avaan sivutaskun, ja ensimmäisenä esiin pyrkii banaani. "Voi luoja, minkä ihmeen takia sen tänne laitoin!? Nyt tuo luulee että varastin sen.." Posket paloauton punaisina yritän näyttää mahdollisimman syyttömältä ja huolettomalta ja jatkan kaivelua. Banaani ja oksasakset yrittävät kumpainenkin kilvan päästä repun ahtaudesta, mutta saan ne onneksi pidettyä siellä. Eipä ole lompakko täällä. Kassaneiti hymyilee yhä, hieman tuskastuneesti, mutta hymyilee kuitenkin.
Siirryn tutkimaan tupaten täynnä olevan repun sisuksia. Ensin täytyy toki ottaa pois tieltä takki ja kaulaliina, jotta pääsen käsiksi repun varsinaiseen sisältöön. Ja toiseen banaaniin. Yritän pitää toisella kädellä vetoketjusta kiinni siten, ettei reppuni retkota aivan avoimena kassatädin suuntaan. Hiki otsalta valuen ja posket punoittaen ojennan viimein maksun, ja häivyn vikkelästi paikalta. Tai en nyt niin kovin vikkelästi. Ensin täytyy pakata reppu uudestaan..
Kipittäessäni ulos kaupasta, vilkuilen samalla kelloa. Alkaa tulla kiire. Lompakko-episodi söi kallista aikaa, ja kohta myöhästyn bussista. Katua ylittäessäni katseeni etsii haukan lailla pysäkkiä. Ja löytääkin sen. Se on kadun toisella puolella, siellä mistä juuri tulin.. Kipitän siis kadun yli uudestaan, ja ehdin pysäkille juuri kun linja-auto kurvaa paikalle. Kaivan bussikortin banaanin vierestä ja ahtaudun penkkien väliin istumaan, sillä muutakaan paikkaa ei ole vapaana. Hartiani krinnaavat penkkien selkänojiin ja koipeni valtaavat puolet käytävästä. Siinä ahdingossa istuessani sattumalta huomaan housujeni vetoketjun olevan avoinna kuin kirkon ovet pyhänä. Ties kuinka kauan tämä kirkollinen juhlapyhä on kestänyt, mutta se loppuu nyt. Tai ainakin heti sen jälkeen kun pääsen pois tästä ahtaasta istumapaikastani ja saan liikuteltua raajojani sen verran että pystyn vetämään vetoketjun kiinni.
Ja sitten banaanilaivalla pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti