Aamuni ovat nykyään rauhallisia, tylsiä suorastaan. Herään, painan torkkua, herään uudestaan, nousen ja laitan kahvinkeittimen päälle. Aamupesun jälkeen juon kahvia ja herään vihdoinkin oikeasti, hoidan muut aamutoimet ja istun kymmenen minuuttia pyöritellen peukaloitani, kunnes vihdoin saan lähteä odottelemaan bussia. Kyllä, nykyään joudun odottamaan linja-autoa. Huoh.. Toista se oli ennen..
Kuvittelin typerästi, että syyskuinen bussista myöhästymis-episodi olisi ollut aamutoilailujeni huipentuma, mutta toisin kävi.. Viikko tuon jälkeen oli luvassa jotain vieläkin pahempaa: Tuona päivänä oli sovittu keikkahomma, ja paikan päällä oli määrä olla puoli yhdeksältä. Näin juuri unta bussista myöhästymisestä, kun puhelin soi. Hapuillessani tuota pirisevää vekotinta, huomaan verhojen raosta kajastavan enemmän valoa kuin mitä normaaliin heräämisaikaani kuuluisi. Samalla panen merkille myös sen seikan, että tunnen itseni kovin levänneeksi. Tämä ei enteile hyvää.. Kun vihdoin saan puhelimen käteeni, tuijotan näytössä vilkkuvaa nimeä mitään kuitenkaan tajuamatta. Tovin kuluttua välähtää ja keksin mitä tuolle laitteelle kuuluu tehdä, ja niinpä vastasin puheluun.
Olen lähes neuroottinen herätyksen tarkistamisen kanssa, mutta tietysti juuri edellisenä iltana olin päättänyt olla tarkistamatta sitä. "Turhaan siinä hermoilet, tänäkin aamuna heräsit oikeaan aikaan, joten mikä tässä nyt olisi muuttunut..?" Niinpä niin, mikäpä muu kuin se, ettei herätys ollut kuitenkaan päällä. Pari ensimmäistä sekuntia puhelusta on kuin sumun sekainen paha uni, josta vihdoin herään vielä pahempaan todellisuuteen. Kello on varttia yli kahdeksan. Olen nukkunut pommiin. Suuren luokan ketutus, nolotus ja itseruoskinta nostavat rumat päänsä terhakkaina kuin vieteriukot heti sillä sekunnilla, kun ensimmäinen aivosoluni havahtuu autuaasta tietämättömyyden tilastaan. Kiroan kuin rappioitunut merimies ja ponkaisen ylös sängystä.
On melkolailla mahdotonta kuvailla sitä olotilaa, joka sinä aamuna valtasi kroppani jokaisen solun ja mieleni syvimmätkin sopukat. Fyysiselle toiminnalle oli varattu kolme aivosolua, joiden turvin pystyin suorittamaan aamutoimet, ja loput olivatkin täydessä tohinassa keksien kirosanayhdistelmiä ja aivan uusiakin sanoja. Latelemani manaukset olisivat eittämättä saaneet ronskimmankin miehen korvat helottamaan, ja poskilleen nousemaan häveliäisyyden ruson. Kiroaminen oli niin automaattista, etten edes huomannut sitä ennen kuin Kolmen Koplan vanhin koira tuli palauttamaan minut takaisin ruotuun: Se istui viereeni, nosti toisen etukäpälänsä reidelleni ja katsoi toruvasti, kuin sanoen että koitas nyt rauhottua. Ja minä tottelin kiltisti, pakkohan se oli..
Vaikka nautinkin nykyisistä leppoisista aamuista, kaipaan silti jollain äärettömän kierolla ja mielenvikaisella tavalla noita hyvinkin tapahtumarikkaita ja hermot riekaleiksi repiviä päivän ensimmäisiä minuutteja. Nuo hetket olivat tehdä minusta ihmisraunion, sellaisen, joka mumisee kadulla yksikseen ja julistaa ohikulkijoille aamujen olevan paholaisesta. Ja silti joka päivä, siinä hiljaa istuessani ja sormia pyöritellessäni, muistelen kaiholla vanhoja hyviä aikoja, kun päät olivat puuta, mutta aamut rautaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti