Kyllä nyt taas kyrsii oikein urakalla. Toisilla on niin helppoa, että! Olisipa meikäläiselläkin, mutta ei. Kyllä niin taas kyrsii.
Toiset ne vaan makaavat ja vetelevät hirsiä päivät pitkät, ja toiset joutuvat tuolla viimassa ja pakkasessa palelemaan. Ei ole reilua semmoinen. Sängystä vaan julmasti pois potkitaan, että menetkös siitä, minun on paikkani justiinsa tässä. Ja siihen sitten rojahdetaan, toisen paikalle, valmiiksi lämmitettyyn sänkyyn. Eikä auta keskustelut, ei anelut, ei mitkään. Mulkoillaan vaan ja halveksuvasti tuhahdellaan.
Ja niin kuin minä olen kovasti yrittänyt olla ystävällinen ja reilu. Antanut omasta leivästäni, jos toisella on nälkä. Pitänyt seuraa, jos on yksinäistä. Kuunnellut itkua ja haukkuja. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka, se pitää kutinsa. Ei lainkaan muisteta enää, mitä minä olen tehnyt ja antanut. Ei. Unhoitetut ovat moiset teot.
Mutta vielä minä kostan, ja hyvin kostankin. Hymyilen niin maireasti, jotta eivät äkkää, että piilottelen jotain selkäni takana. Ja kun ovat tarpeeksi lähellä, minä isken. Totta totisesti, silloin saavat tuta minun vihani. Ja kamerankin otan, napsin kuvia joilla voin kiristää. Niin teen, ja nauran röhönaurua yön pimeydessä.
Mutta on toimittava nopeasti, ennen kuin taas olemme sovussa. Aina löytyy jokin kiero konsti, jolla pääsee takaisin minun suosiooni. On siis ehdittävä iskeä ensimmäisenä. Tällä kertaa en aio antaa niiden muka-kilttien silmien hämätä, tai sen hellän kosketuksen pehmittää. Ei! Pysyn lujana ja toteutan suunnitelmani! Harjaan nuo perkeleen piskit ja leikkaan vielä kynnetkin! Siitäs saatte!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti